Lomaa ja tulevaisuudensuunitelmia!

Dkt on rytmittänyt mun elämää tässä viimeset 4kk, joka viikko. Suunnittelen viikot siten että ma ja to olen kotona, tyttö tarhassa ja pääsen terapiaan.

Nyt alkaa kolmen viikon joululoma, ja multa katoaakii pohja mun viikkorytmistä! Okei, on joulu ja muuta joten tylsää ei varmasti tule olemaan mutta kauhistuttaa se silti. 

Kun ei ole töitä eikä harrastuksia, elämä pyörii aikalailla vaan kotona seiniä ja telkkaria katsellen niin on tärkeää löytää joku rytmi, minulla se on ollut terapia. Toivonmukaan ensivuoden puolella pääsen aloittamaan jonkin pajatoiminnan tms, jotta saisin tekemistä. Alkaa tää makaaminen kotona jo kyllästyttää näin puolenvuoden jälkeen.

Suunitelmana siis työkokeilu pajalla, 3krt viikossa. Jos tämä ei onnistu, varmaan sitten yritykseen, mutta työkuntoseksi mua ei vielä luokitella ja terapiakin menee vaan rankemmaksi kokoajan, sitämukaan miten käsittelen ongelmiani.
Kaipaan töihin, kaipaan tekemistä ja rytmiä elämälle. Kaipaan sitä tunnetta kun voin olla hyödyllinen. Ymmärrän toki, että en ole juuri nyt kykeneväinen 5pv viikossa 8h työpäiviin, mutta haluaisin kyetä. Turhauttaa tosissaan kun olisi halu ja hinku tekemään, mutta et vain pysty. Olen opiskellut kaksi ammattia ja tehnyt todella töitä päästäkseni kiinni vakaaseen elämään, silti olen työttömänä ja erittäin epävakaana.
Välillä vihaan tätä sairautta, vihaan näitä mielialan vaihteluita, ainaista väsymystä ja samalla 100 eri ajatusta päässä ja jokapaikkaan pitäisi mennä samaan aikaan, vihaan sitä kun en pysty. Masennus hidastaa, AH/HD haluaa nopeuttaa ja epävakaus keikkuu näiden kahden välissä yrittäen olla tuomitsematta ja tukea milloin kumpaakin puolta. Kuulostaa hankalalta? Juu, se on. Pakko vaan hyväksyä että tällaset kortit on jaettu, näillä on mentävä ja tämä tilanne on vain hyväksyttävä. Julma todellisuus. Mutta parempaa huomista kohden tässä mennään kovaa vauhtia ja paljon on jo tapahtunutkin. Onneksi.

Kasailen tässä pitkin matkaa kysymyksiä, joista teen oman postauksen vastauksineen tulevaisuudessa. Jos sinulla on mitävaan kysyttävää, laita se kommentteihin. Otan mielelläni kysymyksiä ja kaikenlaista palautetta vastaan! Riippuu kysymysten määrästä milloin postaus tulee, mutta se varmasti tulee.

Tämän takia jaksan, olen maailman onnellisin kun saan kokea kaiken tämän riemun lapseni kanssa.
Kiitollinen-Siunattu-Onnellinen

-Suvi

Todellisuuden radikaali hyväksyntä.

Otsikkokin sen jo kertoo, tässä on todellisuus iskeny nyt kovaa päin kasvoja ja se on ollut vaan kohdattava.
Maanantaina oli dkt:n yksilötyönohjaus, jossa siis dkt terapeutit, niiden työnohjaaja ja minä. Yhteensä oli siis 5 terapeuttia mun lisäks.
45minuutin aika, mutta aikaa kulu n.1h10min, koko aika sellasta tykitystä etten perässä pysyny.
Joo, mulla on vihan hallinta ongelmia, en siedä ahdistusta ollenkaan ja paljon mielenpäällä asioita kokoajan, tiedän sen. Mutta kun mulle ladottiin kaikki asiat päin naamaa sekä puhuttiin asioiden oikeilla nimillä eikä kaunisteltu niin olihan se aika rankkaa kuultavaa..
Menin ihan sumussa maanantain ja tiistain, olin tosi väsynyt enkä oikee jaksan tehä mitään. Tiistaina sit raivokännit, kannattiko..no ei, ei todellakaan kannattanu.
Torstaina päätin sit ottaa itteäni niskasta kiinni ja oikeesti kohdata itseni kanssa nämä ongelmat. Ryhmiksessä pääsin vähän avautumaan maanantaista ja sielä sit huomasin että vähän on tuo mun ajatusmaailmakin muuttunut tässä dktn aikana. Täähän oikeesti toimii!!
Torstaina oli sitten peiliin katsomisen paikka ja tosiaan aika mennä itteensä. Tiiättekö ku ongelmien myöntäminen ja kohtaaminen ei oo kovin kivaa saati sitten helppoa. Ajatukset meni niin pohjalle ja kierin sellasessa itsesäälissä, ettei tosikaan. Ahdistikin tosi paljon, nukkumisesta ei tullu mitään. Loppujenlopuksi ryntäsin suihkuun, joka on mulle aina rauhottumis paikka ja sielä ajatukset selkenee.
Hetken sielä mietin ja rauhotuin, kunnes päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Nyt on muutoksen aika, tää elämä ei oo sen arvosta mitä haluan ja mä haluan rakentaa itelleni ja perheelleni elämisen arvoista elämää. Ahdistus helpotti suihkun aikana, itsesääli katos ja sain nukuttua.
Kiitos vaan dkt taitojen. Jos joku epävakaa lukee näitä kirjotuksia ja miettii onko tästä terapiasta hyötyä niin on, ja kannatan hakeutumista tähän hoitomuotoon.
Maanantaina mennääkii miehen kanssa yhdessä mun yksilöterapeutille, jännittää vähän mutta ihanaa että tuo mies jaksaa tukea ja yrittää ymmärtää paremmin. Taidan olla aika onnellinen kun hän mut vaimokseen otti :)
Aikamoista tunteiden vuoristorataa ollu tämä viikko, mutta tästäkin on taas selvitty. Positiivisemmalla mielellä ensiviikkoon.

Hyvin kuvaa tätä viikkoa tämä kuva.

-Suvi

Häpeä ja ahdistus

Johan mä kaikki kaksi päivää voinkii hyvin, jaksoin tehdä ruokaa, leipoa, siivota, leikkiä muksun kanssa jne. En nukkunut päiväunia, olin paremmalla tuulella eikä ahdistanut.
No, äsken se iski taas kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistutus siitä että olen sairas ja tällähetkellä tuntuu myös siltä että jos voin hyvin, asiat menee aina vähän huonommaksi mitä ne oli jo.
Tiedostan että kun suutun niin huudan ja paiskon ovia, unohdan kokonaan että asumme kerrostalossa. Arvasin sen päivän koittavan, kun naapurit huomauttavat asiasta ja se päivä koitti tänään. Mielialani romahti, tunteet iski pintaan, ahdistus, sydämen tykytykset ja muut fyysisetkin oireet palasivat hyvin voimakkaina. Häpeä on kova, mutta kovemmin iski se että valitus tapahtui anonyymisti heippa- lapulla. Olisin halunnut ehkä keskustella tästä asiasta viestin jättäjän kanssa, nyt se on mahdotonta. Lappukaan ei ollut kirjoitettu kauniiseen sävyyn, ymmärrän tämän, mutta silti, anonyymisti. En ymmärrä että miksi, tulen toimeen talon asukkaiden kanssa ja olemme monien kanssa paljon keskustelleetkin asioista kuin asioista niin oudolta tuntuu.

Tiedän ongelman, tiedän että asian on muututtava. Tiedän jopa miten! Olen huutamatta ja suuttumatta. Ongelmanhan tästä tekee se, että koen kaikki tunteet hyvin voimakkaana, kiihdyn 0-100 sekunnissa enkä mieti mitä sitten tapahtuu.
Nyt päälimmäisenä tunteena on häpeä sekä äärimmäinen viha itseään kohtaan. Miksi en hallitse tunteitani, miksi en hallitse itseäni. Tämä on sellainen hetki kun vihaan tätä sairautta sekä itseäni todella paljon.
Täältä nouseminen taas vie aikansa, vie paljon voimia tuntea näin ja miettiä näitä asioita. Nyt taidan painella suihkuun rauhoittumaan ja sieltä nukkumaan.

Fiilis vahva tämä

-Suvi

Joulua Joulua

Noniin, taas kerkee ja jaksaa tännekii kirjottaa. Tässä on menny nyt paripäivää aikalailla vaan kotona maaten ja joulujuttuja suunitellen ja miettien.
Mä itse rakastan joulua. Rakastan sitä tunnetta, lasten riemua ja onnellisuutta. Lapsista huokuu sellainen joulun taika- tyyppinen fiilis, mikä saa mut ainaki ihan super hyvälle tuulelle!
Tykkään panostaa jouluun, tänäkin vuonna vaikka en aluksi uskonut jaksavani.
Pikkuhiljaa jouluvalot on päässy ikkunoihin, kynttilät ja sohvatyynyt vaihtuneet punaisiin. Verhoja en tänävuonna vaihda, harmaavalkoset saa nyt luvan käydä.
Joulukuusi&koristeet vielä puuttuu mutta pikkuhiljaa tässä hommailen, kun paljon "joutuu" uutta ostamaan.

Mä rakastan yli kaiken valoja ja kynttilöitä, voisin ostaa aina vaan lisää ja lisää. Onneksi on sentään yksi järjen ääni tässä talossa (mies..) joka rajottaa tätäkin touhua.
Tämän jouluaaton lapsi on isällään ja me vietetään aatto miehen porukoilla. Jännää, en ole ikinä viettänyt joulua muualla kuin omassa kotona tai oman perheen parissa. Ajatus aluksi saattoi vähän tuntua oudolta, mutta pian tähänkin tottui.
Joululahjoista sen verran, että muksulta tuli n.miljoona toivetta ja äidille iski valinnanvaikeus mitä hommata. Onneksi on iso suku niin ei tarvitse itse hirveästi ostaa. Miehelle on pari lahjaa jo tiedossa, mutta tarvitsisin vielä ainakin yhden. Ideoita kenelläkään? Urheileva mies, käy salilla, ui, lenkkeilee ja pyöräilee. Tykkää pelata biljardia. Ja kyllä, kaikki noihin harrastuksiin liittyvät oheistuotteet löytyy jo, joten hieman hankalaa.

Nähtiin joulupukki, voi toisen riemua :)
Harmi vaan kun on lumeton kuva..

Haluaisin kuulla teidän jouluperinteistä, ruuista ja miten jouluun valmistaudutte.

-Suvi

Koulukiusaaminen

Ainainen aihe, mutta hyvin tärkeä ja iso osa nykyajan koulunkäyntiä.
Itse olen koulukiusattu aina ensimmäisestä luokasta amiksen viimeiseen luokkaan. Olen aina ollut hieman outo, oman tieni kulkija enkä ole miettinyt mitä puhun ja sanon. Saattaa myös olla että kotiolot vaikuttivat asiaan, mitä en täälä enempää rupea avaamaan.

Muistan miten olen pienenä halunnut olla keskipiste kaikessa. Olen perheen nuorin, osittain hemmotelluin sekä varmaan  omapäisin.
Tätä tapahtui myös koulussa. Halusin huomiota, hommasin sitä tavalla tai toisella. Yleensä en hyvällä tavalla, joten osaksi saan syyttää itseäni huonosta kohtelusta koulussa.
Vaikka olen ollut erilainen, en silti mielestäni ansaitse mm.roskiksia päälleni, naamalle räkimistä, fyysistä potkimista/lyömistä, haukkumista huoraksi ja perättömien huhujen levitystä. Vai ansaitsenko? Olenko tosiaan ollut niin paha ihminen että joka päivä, n.12vuotta ansaitsee tuota samaa kohtelua? Tuskin, enkä usko että kukaan on.
Toki 12 vuoden aikana kiusaamistapa muuttui, mutta paikkakunnasta ja koulusta riippuen kiusaaminen jatkui.
En omistanut uusia muotivaatteita, en uusimpia puhelimia jne härpäkkeitä. Siitä se alkoi, loppujenlopuksi jos muuta ei enää keksitty, alettiin haukkua ulkonäköä. Minkä minä sille voin että näytän tietyltä? En minkään. Perhekodille muutettuani pienelle kylälle kiusaaminen sai ihan uuden levelin. Nyt sitä tapahtui useammin, pahemmin. Skootterini rikottiin jotta en pääsisi koulusta kotiin, keksittiin uusia "lempinimiä" joista osa muistetaan vieläkin. Tämä koko 12 vuoden piina sen takia että olin oma itseni? Kyllä, olen persoonana sellainen että minusta joko tykkää tai sitten ei. Olen kärkäs mielipiteissäni, puhun suoraan, en pukeudu/meikkaa massan mukana, enkä luultavasti koskaan tule tätä tekemäänkään. Muut fanitti pikku G:tä, minä hanoi rocksia, hiukset aina takussea ja vaatteet valittiin sillä perusteella jotka sattui käsiin ensimmäisenä. Mutta mitä sitten? En edelleenkään ollut paha. Enkä ole. Koskaan en ole kenellekkään halunnut tieten tahtoen pahaa, aina tsempannut porukkaa ja aina toivonut hyvää. Tämä kaikki oli siis syynä kiusaamiselle, en vain ymmärrä että miksi. Kiusaaminen luultavasti jatkui paikkakunnasta ja koulusta riippumatta, koska koulukiusatun leima jää päälle. Kun kiusaaminen alkaa, ei kiusattu enää uskalla olla missään kohtaa oma itsensä, jolloin se leima siirtyy koulusta toiseen, vaikka miten kiusattu yrittäisi. Näin tapahtui kohdallani.
Väitän, että epävakauteni yksi iso syy on juurikin koulukiusaaminen. Se on jättänyt ison arven minuun, ja varmasti tulee vaikuttamaan minuun aina.

Jos joku koulukiusaaja, entinen tai nykyinen lukee tätä niin lopeta, tai pyydä anteeksi jo tapahtunutta. Se ei poista tekoa, mutta auttaa kiusattua pääsemään yli tapahtuneista.
Itse olen antanut anteeksi kaikille jotka ovat sitä tulleet pyytämään enkä kanna kaunaa enää. Mutta miettikääpä, jos teidän lapsillenne tapahtuisi tämä sama? Miettikää omalle kohdalle, mitä tunteita herättää?

-Suvi

Ravitsemusterapeutilla käynti

Kävin tänään ravitsemusterapeutilla syömisen hallinnan sekä lihomisen takia.

Syöminenhän on ollut mulle ongelmana jo pitkään, ei suoranaisesti syömishäiriönä vaan syömisen häiriönä. 

Minulla ja syömisellä on ollut aina viharakkaus suhde, ihan pienestä pitäen. Silloin en suostunut syömään yhtään mitään. Nyt kun mielenterveysongelmat ovat tulleet osaksi arkea ja minua, on syömiseni mennyt paljon huonompaan suuntaan.

Syön kyllä monipuolisesti ja hyvin, mutta ajatus ruuasta ja syömisestä aiheuttaa kauhean häpeän tunteen. Julkisilla paikoilla tai jos syön samassa pöydässä muiden kanssa, ruoka-annokseni on erittäin pieni, syön mahdollisimman nopeasti, että pääsen pois tilanteesta. Jälkiruoat jätän melkein aina syömättä jos syön muualla kun kotona.

Ahdistus syömisestä on mennyt niin pahaksi, että mielummin nälkiinnytän itseäni odottaen että pääsen kotiin syömään. Jos ei ole mahdollista syödä salassa tai piilossa, turvaudun johonkin pieneen ja nopeaan esimerkiksi suklaapatukkaan. Kotona sitten tulee tunne että pakko saada ruokaa, jolloin syöminen lähtee käsistä ja on hallitsematonta. Tästä seuraa todella paha olo, henkisesti ja fyysisesti.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että paino on noussut huimaa vauhtia viime kuukausina ja vaatekoko on suurentunut useita kokoja. Vieläkään en tiedä mistä tämä johtuu, koska ruoka-annokset ovat normaaleja ja syön monipuolisesti. Ehkä se rytmi.. Lapsiviikolla syön säännöllisemmin, koska muksukin syö. Mutta lapsivapailla viikoilla aamupala saattaa venyä puoleenpäivään, lämmimruoka syödään klo 17-21 välisenä aikana. 

Ajattelin kyllä soittaa itselleni lääkäriajan, jotta pääsisin käymään kilpirauhaskokeissa. Hikoilen hirveästi, lihon paljon ja nopeasti sekä olen aina ja ikuisesti väsynyt. Ei tämä masennuskaan kaikkeen voi olla syy, vai voiko?

Syömisestä on tullut minulle siis ihan hirveä mörkö, ahdistaa kaikki ruokaan liittyvä keskustelu, tunnen kuinka ihmiset tuijottavat julkisilla paikoilla kuin iso olen ja lähipiiri varmasti miettii, miksi olen taas tässä kunnossa kuin hieman raskauden jälkeen, vaikka laihduin tässä välissä huimasti. 

Ja tämä on se ajattelutapa, josta pyrin eroon. Kukaan tuskin tuijottaa kadulla minua lihavuuden takia, jos tuijottaa niin pitäisi miettiä että ehkä se kattoo kuin hieno takki mulla on tai kuin kivasti olen meikannut. Ei aina ajattelisi pahinta. En usko myöskään että lähipiirini miettii lihomistani, olen useimpien kanssa tästä keskustellut ja kertonut heille että minulla itsellänikin on huoli tästä painon noususta. Tässä tulee hyvin epävakauden yksi pääpiirre hyvin esiin, itsensä tuomitseminen. 

Vaikuttaa kyllä kovasti itsetuntoon kun ei ole vaatteita tai saati varaa ostaa niitä ja pistää koko vaatekaappia uusiksi, kuljen siis vaatteissa jotka eivät istu päälleni yhtään. Mutta, minkäs teet. Uskon, että kropassani ei ole kaikki nyt kohillaan ja aijon ottaa asiakseni nyt selvittää mikä mättää. Samalla teen töitä ajatuksieni kanssa, sekä yritän saada minun ja ruuan suhteen kuntoon. Se kuuluisi olla nautinto, siitä kuuluisi tulla hyvä mieli. Minulle ei tule.

-Suvi

Itsensä tuomitseminen

Kipeä aihe varmasti jokaiselle epävakaalle.. Dktn keskeinen asia. Tärkeä asia.
Miten ollaan itselleen armollisia ja valideja? Miten jokaisesta epäonnistumisesta ei tarvitsisi vajota maanrakoon?
Itse olen itseni pahin vihollinen, ja siitä kovasti yritän eroon päästä. Olen kauhean ankara itselleni, joka aiheuttaa huonon itsetunnon ja on varmasti yksi suurimmista syistä masennukseeni.
Otetaan muutama esimerkki: Olen lihonut, joten olen automaattisesti ruma ja huono ihminen kenestä ihmiset pitävät vain säälistä.
Saatan myös täyttää tiskikoneen eritavalla kun joku muu, joten en osaa sitäkään tehdä oikein. Makaan sohvalla kipeänä kun asunto on kaaoksen vallassa, joten olen laiska ja huono äitikin vielä.
Eikä nämä todellakaan jää tähän, saatan miettiä jotain tekoani vielä vuosien päästä. Taisin olla 12 kun suihkutin kokikset yhden kiusaajani päälle, siitä on nyt 13 vuotta ja mietin yhä usein miksi olin niin ilkeä hänelle ja pitäisikö pyytää anteeksi. Otan ihmisten katseet itseeni, varsinkin jos katsotaan oudosti. Tulkitsen ihmisten eleitä, puhetyyliä ja kaikkea hyvin paljon, jotta tiedän milloin minusta ei pidetä.
Tässävaiheessa pitäisi varmaan kysyä että mitä helvettiä? Miksi teen näin itselleni. Se, että teen asiat eritavalla kuin joku muu ei tarkoita ettäkö tekisin väärin. Tai jos olen erimieltä jostain, ei tarkoita että olisin väärässä. Tai huono ihminen.
Kun on ympärillä koulukiusaamista ammattikouluun asti eskarista, kun on porukan ulkopuolinen kun ei ole viimeisintä huutoa leluja tai vaatteita niin itsetunto kärsii väkisinkin. Mutta eikai joka asiasta tarvitsisi itseään rankaista.
Olen saanut elämältäni sen mihin olen aina pyrkinyt, minulla on kaksi ammattia, upea lapsi ja maailman paras aviomies. Olen siis

tehnyt jotain oikein, ehkä en olekkaan niin paska ja huono ihminen kuin luulin?
Olen nykyään onnellinen. Vaikka se on hankala myöntää enkä koe sitä ansaitsevani, olen silti onnellinen.
En ole ehkä laiha uhreilija tyttö, en ole paras kotitöissä enkä varsinainen kodin hengetär mutta, meiltä ei ikinä puutu ruokaa, meillä on aina perus siistiä, meiltä ei perheestä puutu rakkautta.
Olen maailman paras äiti lapselleni, vaikkakin välillä tyhmä ja ymmärtämätön mutta niinhän me kaikki vanhemmat välillä.
Kovin sekava teksti, mutta tästä aiheesta on sekaisin ajatuksetkin.
Olen päättänyt opetella olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni anteeksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta varmasti helpottavaa.

-Suvi

Epävakaus & Vanhemmuus

Pahoittelen taukoa kirjoittelusta, on tää masennus menny nyt siihen suuntaan että mitään "ylimääräistä" ei jaksa!
Ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta vanhemmuus ja miten epävakaus vaikuttaa tähän.

Olen siis 5vuotiaan tytön äiti, sain lapseni vähän ennen 20v syntymäpäiviäni. Emme ole enää lapsen isän kanssa yhdessä, mutta melkein päivittäin tekemisissä ja hyvissä väleissä. Yhteishuoltajuus on ja viikko-viikko systeemillä mennään eteenpäin. Tähän asti n.4v on toiminut hyvin, tai siis paremminkin kuin hyvin! Olen todella tyytyväinen tilanteeseen!
Itsehän olen hyvinkin impulsiivinen ihminen, en mieti mitä sanon ja teen ennenkuin ajattelen. Tuli aika nopea kasvunpaikka kun kuulin odottavani lasta ja shokki se olikin. Ainakin muille! Opiskelija, vasta aloittanut seurustelun lapsen isän kanssa, juuri muuttanut pois perhekodilta ja koulu takkuaa ja menee vähän liian lujaa.. No, päätettiin lapsi pitää joten väkisin tuli aikuistumisen ja vastuullisuuden opettelu.
Vastoin kaikkien (osittain myös itseni) pelkoja kaikki on mennyt täydellisesti! Lapseni läsnäolo rauhoittaa minua. Kärsivällisyyteni on kasvanut hurjasti lapsen tuomien haasteiden mukana! Lapseni omaa yhtä kovan luonteen kuin itselläni on ja kun kaksi vahvaa päätä ottaa yhteen niin sota on valmis kun kumpikaan ei anna periksi. Olenkin keksinyt monia kiertoreittejä asioissa, esimerkiksi jos ruoka ei maistu niin annan vaihtoehdon "joko syöt ruokasi tai sitten saat syödä reikäleivän reikiä" ja tämä on hauskaa ja ruokakin alkaa maistumaan!
Olemme kovia ottamaan kyllä muksuni kanssa yhteen, välillä tulee huudettuakin. Puolin sun toisin, tytöllä kun ei mikään ihan pieni ääni ole. Saadaan nopeasti kyllä sovittua ja puhuttua asiat, kukapa aina jaksaa olla kiukuttelematta? Tuskin kukaan.

On toki ollut hankaliakin asioita, mm. Silloin kun olen masentunut niin mieheni hoitaa pääsääntöisesti tytön ulkoilut ja aktiviteetit. Näinä hetkinä tunnen syvää häpeää ja vihaa siitä miten huono äiti olen. Siitä suosta on hankala päästä eteenpäin, mutta hyvä tukiverkosto on auttanut asiaa. Olenkin ajatellut, että mielummin käytän energiani itseni parantamiseen ja pakollisiin toimintoihin muksun kanssa, kuin että ylisuoritan ja väsyn lisää, jolloin olo menee kaikin puolin huonoksi.

Olenkin sitämieltä, että kun on tyttöviikko ja likka on kotona, voin kaikin puolin paremmin. Tunnen oloni tärkeäksi, rakastetuksi ja tarpeelliseksi. En vaihtaisi äitiyttä mihinkään ja haluan lisää lapsia, tai ainakin vielä yhden.
Toki vielä teininä ajattelin suurperhettä mutta ne haaveet hävisi kyllä kuin tuhka tuuleen kun kasvoin, yksi tai kaksi lasta menee mutta jos niitä olisi 4 tai enemmän niin en uskoisi enää jaksavani, toki mistä sitä voi tietää.

Ajattelin kertoa tytölle sairaudestani, kunhan hän vähän tuosta kasvaa. Nykyään jos on huono päivä niin selitän sen vain äidin väsymyksellä, jolloin katsotaan lastenleffoja ja lojutaan sohvalla!

Haluaisin tietää miten epävakaus vaikuttaa muiden vanhemmuuteen tai perhe-elämään? Kertokaa toki :)

-Suvi

Tunteita tunteita

Mulla on tunne-elämän epävakaus, joten koen kaikki tunteet monta kertaa vahvemmin kuin "normaalit" ihmiset.

Esimerkiksi muistan vieläkin teini-iästä hyvin monet nolostumiset ja ajattelen niitä edelleenkin, näin 25vuotiaana. Saatan muistella niitä ja tuntea itseni todella huonoksi ihmiseksi ja rankaista itseäni näistä edelleen.

Kaikki mokat, virheet ym negatiiviset jäävät mun mieleen todella pitkäksi ajaksi. Monet eivät ymmärrä, miksi saatan reagoida asiaan niin vahvasti, vaikka se on vain "pieni" asia, saati kaikki suuret tunteet.

Jos tuntuu pahalta, se todella tuntuu pahalta. Tässä kohtaa pitäisi osata nimetä se tunne ja kertoa se jos joku kysyy. Itsehän tätä en osaa, joten mielummin näissä tilanteissa olisin yksin. Ruoskisin itseni maihin, potisin sen tunteen pois ja olisin vasta sitten sosiaalinen kun olen päässyt tästä yli, tai edes hieman eteenpäin. Yli näistä en helposti pääse. Valitettavasti.

Näin naimisissa ja äitinä se on todella hankalaa, joten tunteista on pakko vain puhua. Niitä on pakko nimetä ja pakko on kertoa miksi jokin tuntuu joltain. Vaikka se olisi todella pieni ja mitätön asia, jos se itsestä tuntuu joltain niin se pitäisi pystyä kertomaan. En ole vielä itse ihan sisäistänyt sitä tosiasiaa, että minulla on oikeus tunteisiin ja siitä pitää pitää kiinni. 

Yleensä kuulee "no älä nyt tollasesta pikkujutusta" tai jotain muuta, joka vähättelee tunteita. Tästä syystä itse mielummin pidän tunteeni omana tietonani ja puran ne vasta sitten kun on jotain oikeasti purettavaa. 

Tämä tapa on hankala, koska yleensä se hetki kun puran kaiken, on maailman romahduttava ja kun kerralla annan tulla kaikki niin asiat on vaikeampi selvittää. 

Miksi tunteista puhuminen, tunteiden nimeäminen ja niiden hyväksyminen on niin hiton hankalaa? Onko muilla samanlaista? Miten olette opetelleet kertomaan puolisolle myös niistä pienistä asioista jotka tuntuvat suurilta? 

En haluaisi ruoskia itseäni asioista, jotka on tapahtunut kauan sitten. Tai hetki sitten. En halua miettiä menneisyyttä ja sen mokia enää, en vain tiedä miten näistäkin asioista pääsisi eteenpäin. 

-Suvi

Tämän päivän tunteeseen palaan mielelläni aina vain uudestaan <3 Rakkaus<3

Voi syksy!

Pitkästä aikaa jaksan taas päivittää tännekkin kuulumisia, olen ollut aika uupunut ja voipunut johtuen syksystä ja sen tuomasta masennuksen syvenemisestä. Joka syksy sama kuvio, menen enemmän maihin, olen väsyneempi ja kiinnostus kaikkea kohtaa häviää.
Tänä syksynä olo on ollut huonompi kuin aijemmin, en tiedä sitten johuuko se kokoaikaisen masennuksen tiedostamisesta vai mistä. Toki saattaa vaikuttaa sekin kun nyt olen vain kotona, ei ole pakko raahautua mihinkään muualle kun maanantaisin&torstaisin dkt:hen. Välillä sekin tuntuu hyvin raskaalta eikä kiinnostaisi mennä mutta menty on silti.

Painokin vaan nousee, vaatteet ei mahdu. Ulkona alkaa olemaan talvi ja talvitakki ei mene kiinni. Ei lähellekkään.
Tiedän, liikunta ja terveelliset elämäntavat. Mutta miten? Ei ole voimia lähteä hikilenkille, hyvä että on voimia edes käyttää naapurin koirat lenkillä kun hän ei juuri itse pysty. Valitan lihomisesta, syön ahdistukseen lihomisesta ja pam, noidankehä valmis. Taas.
Ehkä pitäisi pyytää lähete ravitsemusterapeutille, minulla ja ruolla kun on erittäin epäterve suhde niin se voisi auttaa syömään oikein ja suhteutua ruokaan eritavalla. Olisikohan siitä apua? Jos joku on käynyt niin laita kommenttia ja kerro ihmeessä!

Mutta palataan tähän syksyyn. Hankalaa ja vaikeaa aikaa, dkt taidot ovat käytössä ja usko niihin loppumassa. Ei jaksa panostaa, jolloin en ole mukana täysillä, jolloin taitojen käyttö sekä toimivuus ovat kyseenalaisia ja heikkoja. Terapeutti sanoi että hyvä että edes yritän käyttää.
Paniikkikohtauksetkin ovat palanneet. Pieniä hengenahidstuksia ja sydämentykytyksiä olen saanut säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta viimeviikolla sain kaksi isoa. Huh, olin jo unohtanut miten ikäviä ne ovatkaan. Voisin veikata isoksi syyksi
Masennuksen, väsymyksen ja kokonaisvaltaisen uupumisen.

Monelle syksy on ihanaa aikaa, nättiä ja kohta tulee lunta. Toisille syksy on vaikeaa ja suorastaan tuskaista aikaa niinkuin minulle. Onneksi on iloisia ja positiivisiakin asioita mm. Ihanat juhlat tulossa lähipiirissä, siskoni lasten syntymäpäivät, joulu.. Ihana katsoa oman lapsen joulun odotusta jännityksellä. Itsehän rakastan joulua ja kohta saa laittaa valoja ja vähän joulusisustusta. Kyllä se aurinko paistaa vielä tähän risukasaankin.

-Suvi

Ihmissuhteista

Viisi päivää edellisestä kirjotuksesta. Asiaa olis kyllä mutta inspis kirjottaa on puuttunu.
Tänään taas yksilöterapia käynnillä mietittiin ihmissuhteita.
Itselläni ihmissuhteiden ylläpitäminen on aika hankalaa ja olenkin monet sillat polttanut takanani. Nykyään minulla on pari ystävyys suhdetta, joita pidän yllä henkeen ja vereen.
Itselleni ystävien saaminen ei ole ollut todellakaan itsestäänselvyys. Koulukiusaaminen koko koulun ajan, ammattikouluun asti on jättänyt arvet. Uudet ihmiset ja uudet tilanteet pelottavat. Alan hikoilla, kädet tärisevät ja tuntuu kuin happi loppuisi, en saa sanaa suustani ja tuntuu kuin kaikki katsoisivat ja arvostelisivat. Pelottavaa, hyvin pelottavaa. Mutta näistäkin tilanteista huolimatta olen onnistunut saamaan muutaman ihan parhaan ystävän.
Kaveripiirini on mennyt usein uusiksi, muutto perhekotiin toiseen kaupunkiin, sieltä taas uuteen kaupunkiin. Toki myös ihmisten valinnat jotka vaikuttavat omaankin elämääni ovat osittain laittanut kaveripiiriä uusiksi.
Vuorovaikutustaidoista puhutaan DKTssa, niitä harjotellaan ja käsitellään. Omat vuorovaikutus taitoni ovat todella huonot, joten odotan innolla mitä taitoja taas opin!
Ihmissuhteiden ylläpitäminen vaatii minulta paljon. Kun suutun, olen erittäin ilkeä suustani, en yhtään mieti mitä sanon. Tässä olen parantanut huomattavasti, hengitän ennenkuin sanon. Saatan jopa miettiä sanojeni seurauksia! Tämä ei kyllä toimi vielä ihan parisuhteessa, siinä kun on niin vahvat tunteet ja niiden hallitseminen on vaikeaa.
Puhun myös liikaa. Ihmiset jotka ovat tavanneet minut, todellakin sen tietävät. En ole hetkeäkään hiljaa, minut onkin nimetty moottoriturvaksi sekä räpätätiksi. Pitäisi kai antaa muillekkin suunvuoro, sitähän se vuorovaikutus on.
Mietin myös usein miten muilla epävakailla menee ihmissuhteet, olenko ainoa jolla on hankaluuksia. Luultavasti en, mutta enhän minä sitä voi tietää.
Kertokaa kokemuksia!

Lenkiltä tänään. Upeat maisemat meillä kotkassa!

-Suvi

Kansainvälinen Mielenterveyspäivä 10.10

Hyvää maailman mielenterveyspäivää kaikille!
Tätä päivää on vietetty 1992 ensimmäisen kerran ja siitä asti vuosittain. Päivän tavoite on saada ihmisten tietoon erilaisia mielenterveysongelmia ja saada ihmiset muistamaan!

Mielenterveys on jotenkin negatiivinen juttu yleensä, mutta on myös positiivista mielenterveyttä! Harva ajattelee asiaa tältä kantilta, koska yleensä mietitään vain mielenterveys ongelmia.
Positiivista mielenterveyttä on mm: psyykkinen voimavara, elämänhalu, myönteinen käsitys itsestään. Positiivinen mielenterveys edistää myös kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Positiivista mielenterveyttä voi myös harjotella! Tätä me teemme esimerkiksi DKT:ssa. Opimme kohtaamaan vastoinkäymisiä menemättä palasiksi, opettelemme antamaan itsellemme anteeksi ja olemaan vähän armollisempia itsellemme. Pyrimme vähentämään tuomitsevuutta itseämme ja toisia kohtaan. Kuulostaa hyvältä, eikö?
Kaikkien pitäisi opetella nuo tavat. Yksi vaikeimmista tavotteista itselläni on päästää menneisyydestä irti ja antamaan menneisyydelle anteeksi. Opetella antamaan asioiden olla, en vain pysty muokkaamaan menneisyyttäni vaikka miten haluan.

Itse mietin mielenterveyttä monelta kantilta. Itselläni se on järkkynyt ja siitä on tullut ongelma, mutta ne kenellä asiat on balansissa miten hieno voimavara se on!

Koulussa käsiteltiin tätä aihetta ja en aluksi pystynyt ymmärtämään mitä tämä kaikki tarkoittaa, miten voi olla mielenterveys myös positiivisena aiheena. Vasta kun opin ymmärtämään omat mielenterveys ongelmani, opin käsitteen positiivinen mielenterveys voimavarana. Siihen minäki  pyrin, eiköhän siihen meistä kaikki pyri!
Vaikka sinulla olisi mielenterveys ongelma, sinussa on varmasti positiivisiakin asioita mitkä liittyvät mielenterveyteen, saattaa vain mennä aikaa löytää ne.

Hyvää kansainvälistä mielenterveyspäivää kaikille! Ajatellaan positiivisesti :)


-Suvi

Syksyisiä mietteitä.

Ompa ollu taas hankala alkuviikko, väsyttää ja ottaa päähän koko ajan kaikki. DKT taitoja harjoiteltu useampaankin kertaan, mm. Viisas mieli ja huomion siirtäminen muualle on ollut paljon käytössä, onnistumisesta en sitten niin tiedä.

Viikonloppuna oli kaksi tilannetta jolloin mietin että lähdenkö päivystyksestä hakemaan rauhoittavia. Pienet paniikki/ahdistus kohtaukset ovat tulleet osaksi jokapäiväistä elämää ja kaikki tuntuu vaan hankalalta. Lääkkeitähän en siis tällä hetkellä syö ollenkaan, lopetin ne kun halusin kokeille kokonaan lääkkeetöntä elämää. En ole huomannut että venlafaxinin ja e-pillereiden jälkeen olo olisi huonontunut, vaan päin vastoin olo on selkeämpi kuin aikoihin. Tiedä sitten onko syynä e-pillereiden vaiko venlafaxinin lopetus, kumpaakaan en aijo alottaa uudestaan.
Ajattelin kyllä jossain vaiheessa kokeilla AD/HD lääkitystä, mutta toisaalta olen pärjännyt tähänkin asti niin en tiedä sitten.

Päälimmäiset fiilikset on vaan lähteä erakoksi jonnekkin metsän keskelle hetkeksi, mutta itsehän olen itseni pahin vihollinen koten hyötyä siitä ei taitaisi olla.
Onkin outoa, että kun meillä on tyttö kotona (meillä on viikko-viikko) niin kaikki on helpompaa, itsensä hillitseminen on helpompaa ja on helpompi hengittää. Vaikka ei uskoisi! Nyt on tyttöviikko ja vaikka onkio hankalaa niin silti tuntuu paremmalta kuin esimerkiksi viimeviikolla tuntui. Tulee selkeys ja rytmi elämään, rutiinit ja arki.

Miten te muut epävakaat, vaikuttaako syksy teihin jotenkin? Minulla se ainakin aina vie mielen matalammaksi kuin muuten, ulkona sataa vettä ja on harmaata. Toisaalta kynttilät ja valot tuovat iloa elämään. :)
Entä mikä on sinun lempi kohtasi kotona? Minun omani laitan alle.

S

Tunnesyömistä ja terveellisiä elämäntapoja

Tässä matkalla terapiaan aina miettii kaikenlaista, tällähetkellä mietityttää miksi olen päästänyt itseni näin huonoon kuntoon fyysisesti.
Mielenterveysongelmat vaikuttavat koko kroppaan, henkiseen ja fyysiseen oloon. Raskaus aikana tuli n.30kg kroppaan lisää, synnytyksen jälkeinen masennus ei ainakaan helpottanut niiden pois saamista.
Tunnesyöminen ollut ongelmana nyt kuutisen vuotta ja siitä on aivan todella hankala päästä eroon. Ikuinen noidankehä, syön, seuraavaksi ahdistaa, ällöttää ja sitten taas syön. Tätä noidankehää on taas menty nyt kuukauden verran.
Asiaa helpottaisi kun pääsisin töihin, olisi rytmit ja valvominen myöhään loppuisi, niin loppuisi tämä noidankehäkin.
Nyt kun taas huomasin että vaatteet eivät mahdu tai istu ja olo on muutenkin kuin pullataikinalla, ajattelinpa lähteä tänään lenkille. Saa nähdä lähdenkö, mutta tarkoitus olisi.

Ennen raskautta ratsastin, kävin lenkillä, oloni oli hyvä ja olin terve. Toki minulla on polveni kanssa ongelma joka rajoittaa jos kipeytyy, ja sehän kipeytyy.
 Sain synttärilahjaksi viime vuonna pyörän, tänä kesänä poljin 2kertaa. Ostettiin uimarannekkeet miehen kanssa, käydään uimassa silti ehkä 1x/kk. Sain valmistujaislahjaksi polarin urheilukellon, kädessä se on ollut viimeksi kesän alussa. On yritetty motivoida ja ainakaan välimeistä se ei jää kiinni. Vaa'alla en mene edes käymään, saattaa olla että itku tulisi.
Koska fyysisesti voin nyt kovin huonosti, on myös henkinen puoli romuna. Viikokorttiin tullut kovia merkkejä ahdistuksesta, pahasta olosta, väsymyksestä, raivoamisesta, alakuloisuudesta. Hmm, syysmasennusko se sielä taas vaiko tämä fyysisen vointi.
Minulle yksi epävakaan persoonallisuushäiriön oire on että tuomitsen itseni rajusti. Olen todella ankara itselleni, mutta miksi annan itselleni luvan tässä asiassa löysäillä, sen kun tietäisi.
Miten saada motivaatio liikuntaan takasin? Miten elää terveellisesti, jos on koukussa roskaruokaan ja kaikkeen hyvään. Ainiin, alkoholi lihottaa kanssa.. miten saada turha ulkonakäynti loppumaan kun kotona ahdistaa olla? Tässäpä tämän päivän mietteet. Onneksi kohta pääsee avautumaan ja puimaan näitä mietteitä.

Terveellistä eikö? Tässä ei näy tämän jälkeiset "jälkiruuat" ja nehän se ongelma on.

-Suvi

Epävakaus & parisuhde

Meillä epävakailla kun saattaa olla ongelmia ihmissuhteiden ylläpitämisessä ja vuorovaikutuksessa, on syytä kumppanin kanssa keskustella tarkat pelisäännöt esimerkiksi riita tilanteessa.
Me kumppanimme kanssa olemme seurustelleet  n. 3 vuotta, olleet kihloissa vuoden ja naimisiin menimme 21.7.2018. Etenimme nopeasti, mutta olemme molemmat täysin varmoja suhteestamme ja rakkaus toisiamme kohtaan on valtava. Ja niinkuin moni osaa laskea, lapseni on 5 vuotias, joten hän on edellisestä suhteestani.

28.9.2017 <3 vastasin kyllä. 

Muutimme aika nopeasti mieheni kanssa yhteen ja siinä oli (on) hieman opettelua. Molemmilla pinttyneet ja kaavoihin kangistuneet tavat ja niitä oli hankala muuttaa. Loppujen lopuksi keskustelut päätyivät riitoihin.
Riitelemme edelleen päivittäisistä asioista, mutta vähemmän. Kävimme yhdessä puhumassa psykologille joka avasi meille molemmille epävakaan maailmaa ja sitä kautta mieheni ymmärsi minua paremmin ja minä osasin suhtautua tiettyihin asioihin jo silloin eri tavalla.
Epävakalla tunteet heittelevät 0-100 nopeasti ja vaihtuvat silmänräpäyksessä. Ei se ole kumppanillekkaan helppoa yrittää pysyä tunteiden perässä, varsinkaan jos niistä ei puhu.
Itse ahdistun todella helposti ja silloin vedän suojamuurin päälle, ei minunkaan puoliso todellakaan aina tiedä, miksi olen niin ahdistunut ja pahalla tuulella, miksi olen ihan kuin eri ihminen kuin esimerkiksi eilen.. Meillä ei kauheasti tunteista puhuttu, ennen ensimmäistä kunnon romahtamista. Sitten oli pakko vain luottaa ja uskoa toiseen, avautua kunnolla. Romahdus kävi ennen diagnoosia, ja se johti kunnon masennukseen josta alkoi matka kohti avun hakemista.
Meillä ei ole todellakaan ollut mikään helppo seurustelun alku, siihen päälle minun mt- ongelmat, masennukset jne.. Olemme kuitenkin huomanneet että kaikesta selviää ja jos jokin auttaa niin puhuminen. Keskustelkaa vaikeat asiat halki, vaikka se pahalta tuntuukin niin ajan kanssa se auttaa ja helpottaa.

21.7.2018 vastasin tahdon <3

Vaikka suhteemme saattaa olla räiskyvä ja joidenkin silmään näyttä riitaisalta, niin tämä on meidän tapa. Vitsailu, vittuilu ja pään aukominen kuuluu meidän suhteeseen ja sillä näytämme rakkautemme toisillemme. Toki kaikki suhteet, niinkin myös meidän suhde vaatii ihania sanoja, kehuja, toisen huomioimista ja romantiikkaa. Kyllä meillä sitä on mutta se vain tapahtuu meidän ollessa kahden. Se on meitä ja meidän tapa.

-Suvi

Tämän päivän DKT

Tänään oli taas joka viikkonen ryhmäterapia, yleensä se on torstaisin mutta poikkeuksellisesti tänään keskiviikkona.
Meillä dktssa puhutaan taidoista, on taitokortti minkä mukaan edetään. Viime viikolla oli ahdingonsietotaitoja ja kriisitaitoja, joten alusta kerrottiin kuulumisia ja käytiin läpi käytettyjä taitoja ja niitä tilanteita joissa olisi voinut käyttää taitija, sekä palattiin viimeviikon taitoon ja onko sitä käytetty kuluneella viikolla.
Huomasin että itselläni on ollut aika taidokas viikko, ei sitä huomaa itse ellei pysähdy ajattelemaan. Ihana tunne huomata edistystä itsessään ja käytöksessään. Taidoista on oikeasti ihan hirveän iso apu, ja koko dktsta! Viikon kohokohdat ovat maanantai ja torstai. Olen oppinut hieman hillitsemään raivokohtauksia ja siitä johtuvaa morkkista. Olen oppinut hengittämään ja osittain hyväksymään itseni. Olen myös todella onnellinen siitä että osasin hakea apua ja sitä sainkin.
Läheiseni on myös huomannut edistymisen, mielummin lähden tilanteesta pois kuin että alkaisin raivoamaan, saatikka riehumaan.

Viikko onkin ollut suhteellisen helppo, yhtä pientä humalassa sekoilua lukuunottamatta. Ei pitäisi juoda alkoholia tyhjään vatsaan, varsinkaan paljon.. No, mokia sattuu meille kaikille. Soimasin itseäni tästä ihan hirveästi, vihasin jopa itseäni kun tajusin miten olin käyttäytynyt. Tässä minulla onkin opittavaa, jokainen mokaa mutta harva tuomitsee itseään niin pahasti että meinaa vajota masennukseen.
Tästä kuitenkin päästiin eteenpäin, yllättävänkin nopeasti. Aviomieheni ja paras ystäväni tukivat minua ja olen jo sinut asian kanssa. 

Kiitos kaikille rohkaisevista ja positiivista kommenteista, ne merkitsevät minulle paljon. 

Jos teitä kiinnostaa tarkemmin jokin aihe, tai teillä on kysyttävää, laittakaa toki kommenttia niin ei mene tylsäksi tämä blogin lukeminen!! 

Tässä kuva taitokortista ja taidoista, joita opimme. 

-Suvi

Epävakaa & minä

Noniin, nyt on laitettu blogi aluilleen. Syy blogin pitämiseen on mahdollinen vertaistuki muille samassa jamassa oleville ja samoja asioita miettineille. Tämä on myös hyvä tapa saada omia ajatuksia purettua ja selkeytettyä.
Mietin blogin aloittamista muutamia viikkoja, kyselin mielipiteitä ja mietin hyvä ja huonoja puolia. Some on julma, miten jaksan kaiken negatiivisen jota väkisinkin tulee eteen? Miten jaksan huonoina aikoina päivittää ja kirjoittaa, pysyykö innostus ja mielenkiinto vaikka lukijoita ei ole? Päätin kuitenkin positiivisen kannustuksen takia tarttua härkää sarvista ja avata maailmani kaiken kansan nähtäville. Pelottava ajatus, mutta samalla luulen saavani tästä paljon.
Epävakaus minussa näyttäytyy huonona itsetuntona, impulsiivisen käyttäytymisenä sekä tunteiden säätelyn hankaluutena.
Olen pienestä pitäen miettinyt, että olen hieman outo ja en sopeudu porukkaan. Koulukiusattu aina omanlaisesta käyttäytymisestä ja siitä että en mieti mitä puhun ja mitä teen, ennenkuin puhun ja teen. Olin 24 kun vihdoin ja viimein sain diagnoosin ja se helpotti. Tiesin aina että olen hieman omalaatuinen, yritin aina sopeutua joukkoon ja olla jotain muuta kuin oma itseni. Se loppui siihen paikkaan. Sain selityksen sille kaikelle jota olin miettinyt koko elämäni.
Vaikka diagnoosi oli helpotus, oli se silti shokki. Miten tämä vaikuttaa minuun, tulevaisuuteen, mahdollisiin töihin, miten tämä vaikuttaa parisuhteeseeni ja ennenkaikkea lapseeni. Miten selitän tämän ihmisille, saanko hullun leiman otsaani.
Aluksi en tajunnut miten paljon tämä vaikuttaakaan minuun, nimenomaan positiivisella tavalla. Asiat ja niiden ymmärtminen helpotti huomattavasti, saan tukea ja apua. Puolisoni kanssa asiat muuttuivat parempaan suuntaan koska nyt pystyin selittämän järkevästi miksi käyttäydyn kuin käyttäydyn.
Toki diagnoosin varjolla ei ole lupa tehdä mitä vain. Edelleen joudun ottamaan vastuun asioista, mutta pääsen niistä hieman helpommin yli ja en tuomitse itseäni totaali masennukseen asti. Käyn terapiassa 2kertaa viikossa jossa käsitellään asioita ja mietitään konkreettisesti miten asian voisi tehdä toisin. Mietin niitä kotonakin, päivittäin. Haluan oppia elämään epävakauteni kanssa mutta helpommin miten tähän asti olen mennyt. Vaikeaa tulee olemaan ja olen vasta matkani alussa, mutta kohti parempaa huomista matkalla. Tänne päivitän elämästäni epävakauden kanssa, pohjalla olosta, vaikeista asioista kuin myös niistä huipuista ja onnistumisista, onnellisuudesta.

Tässä yksi todiste impulseista, leikkasin sekunnin miettimisajalla itselleni sivusiilin. Kaduin välittömästi koska halusin pitkät hiukset.