Koulukiusaaminen

Ainainen aihe, mutta hyvin tärkeä ja iso osa nykyajan koulunkäyntiä.
Itse olen koulukiusattu aina ensimmäisestä luokasta amiksen viimeiseen luokkaan. Olen aina ollut hieman outo, oman tieni kulkija enkä ole miettinyt mitä puhun ja sanon. Saattaa myös olla että kotiolot vaikuttivat asiaan, mitä en täälä enempää rupea avaamaan.

Muistan miten olen pienenä halunnut olla keskipiste kaikessa. Olen perheen nuorin, osittain hemmotelluin sekä varmaan  omapäisin.
Tätä tapahtui myös koulussa. Halusin huomiota, hommasin sitä tavalla tai toisella. Yleensä en hyvällä tavalla, joten osaksi saan syyttää itseäni huonosta kohtelusta koulussa.
Vaikka olen ollut erilainen, en silti mielestäni ansaitse mm.roskiksia päälleni, naamalle räkimistä, fyysistä potkimista/lyömistä, haukkumista huoraksi ja perättömien huhujen levitystä. Vai ansaitsenko? Olenko tosiaan ollut niin paha ihminen että joka päivä, n.12vuotta ansaitsee tuota samaa kohtelua? Tuskin, enkä usko että kukaan on.
Toki 12 vuoden aikana kiusaamistapa muuttui, mutta paikkakunnasta ja koulusta riippuen kiusaaminen jatkui.
En omistanut uusia muotivaatteita, en uusimpia puhelimia jne härpäkkeitä. Siitä se alkoi, loppujenlopuksi jos muuta ei enää keksitty, alettiin haukkua ulkonäköä. Minkä minä sille voin että näytän tietyltä? En minkään. Perhekodille muutettuani pienelle kylälle kiusaaminen sai ihan uuden levelin. Nyt sitä tapahtui useammin, pahemmin. Skootterini rikottiin jotta en pääsisi koulusta kotiin, keksittiin uusia "lempinimiä" joista osa muistetaan vieläkin. Tämä koko 12 vuoden piina sen takia että olin oma itseni? Kyllä, olen persoonana sellainen että minusta joko tykkää tai sitten ei. Olen kärkäs mielipiteissäni, puhun suoraan, en pukeudu/meikkaa massan mukana, enkä luultavasti koskaan tule tätä tekemäänkään. Muut fanitti pikku G:tä, minä hanoi rocksia, hiukset aina takussea ja vaatteet valittiin sillä perusteella jotka sattui käsiin ensimmäisenä. Mutta mitä sitten? En edelleenkään ollut paha. Enkä ole. Koskaan en ole kenellekkään halunnut tieten tahtoen pahaa, aina tsempannut porukkaa ja aina toivonut hyvää. Tämä kaikki oli siis syynä kiusaamiselle, en vain ymmärrä että miksi. Kiusaaminen luultavasti jatkui paikkakunnasta ja koulusta riippumatta, koska koulukiusatun leima jää päälle. Kun kiusaaminen alkaa, ei kiusattu enää uskalla olla missään kohtaa oma itsensä, jolloin se leima siirtyy koulusta toiseen, vaikka miten kiusattu yrittäisi. Näin tapahtui kohdallani.
Väitän, että epävakauteni yksi iso syy on juurikin koulukiusaaminen. Se on jättänyt ison arven minuun, ja varmasti tulee vaikuttamaan minuun aina.

Jos joku koulukiusaaja, entinen tai nykyinen lukee tätä niin lopeta, tai pyydä anteeksi jo tapahtunutta. Se ei poista tekoa, mutta auttaa kiusattua pääsemään yli tapahtuneista.
Itse olen antanut anteeksi kaikille jotka ovat sitä tulleet pyytämään enkä kanna kaunaa enää. Mutta miettikääpä, jos teidän lapsillenne tapahtuisi tämä sama? Miettikää omalle kohdalle, mitä tunteita herättää?

-Suvi

Ravitsemusterapeutilla käynti

Kävin tänään ravitsemusterapeutilla syömisen hallinnan sekä lihomisen takia.

Syöminenhän on ollut mulle ongelmana jo pitkään, ei suoranaisesti syömishäiriönä vaan syömisen häiriönä. 

Minulla ja syömisellä on ollut aina viharakkaus suhde, ihan pienestä pitäen. Silloin en suostunut syömään yhtään mitään. Nyt kun mielenterveysongelmat ovat tulleet osaksi arkea ja minua, on syömiseni mennyt paljon huonompaan suuntaan.

Syön kyllä monipuolisesti ja hyvin, mutta ajatus ruuasta ja syömisestä aiheuttaa kauhean häpeän tunteen. Julkisilla paikoilla tai jos syön samassa pöydässä muiden kanssa, ruoka-annokseni on erittäin pieni, syön mahdollisimman nopeasti, että pääsen pois tilanteesta. Jälkiruoat jätän melkein aina syömättä jos syön muualla kun kotona.

Ahdistus syömisestä on mennyt niin pahaksi, että mielummin nälkiinnytän itseäni odottaen että pääsen kotiin syömään. Jos ei ole mahdollista syödä salassa tai piilossa, turvaudun johonkin pieneen ja nopeaan esimerkiksi suklaapatukkaan. Kotona sitten tulee tunne että pakko saada ruokaa, jolloin syöminen lähtee käsistä ja on hallitsematonta. Tästä seuraa todella paha olo, henkisesti ja fyysisesti.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että paino on noussut huimaa vauhtia viime kuukausina ja vaatekoko on suurentunut useita kokoja. Vieläkään en tiedä mistä tämä johtuu, koska ruoka-annokset ovat normaaleja ja syön monipuolisesti. Ehkä se rytmi.. Lapsiviikolla syön säännöllisemmin, koska muksukin syö. Mutta lapsivapailla viikoilla aamupala saattaa venyä puoleenpäivään, lämmimruoka syödään klo 17-21 välisenä aikana. 

Ajattelin kyllä soittaa itselleni lääkäriajan, jotta pääsisin käymään kilpirauhaskokeissa. Hikoilen hirveästi, lihon paljon ja nopeasti sekä olen aina ja ikuisesti väsynyt. Ei tämä masennuskaan kaikkeen voi olla syy, vai voiko?

Syömisestä on tullut minulle siis ihan hirveä mörkö, ahdistaa kaikki ruokaan liittyvä keskustelu, tunnen kuinka ihmiset tuijottavat julkisilla paikoilla kuin iso olen ja lähipiiri varmasti miettii, miksi olen taas tässä kunnossa kuin hieman raskauden jälkeen, vaikka laihduin tässä välissä huimasti. 

Ja tämä on se ajattelutapa, josta pyrin eroon. Kukaan tuskin tuijottaa kadulla minua lihavuuden takia, jos tuijottaa niin pitäisi miettiä että ehkä se kattoo kuin hieno takki mulla on tai kuin kivasti olen meikannut. Ei aina ajattelisi pahinta. En usko myöskään että lähipiirini miettii lihomistani, olen useimpien kanssa tästä keskustellut ja kertonut heille että minulla itsellänikin on huoli tästä painon noususta. Tässä tulee hyvin epävakauden yksi pääpiirre hyvin esiin, itsensä tuomitseminen. 

Vaikuttaa kyllä kovasti itsetuntoon kun ei ole vaatteita tai saati varaa ostaa niitä ja pistää koko vaatekaappia uusiksi, kuljen siis vaatteissa jotka eivät istu päälleni yhtään. Mutta, minkäs teet. Uskon, että kropassani ei ole kaikki nyt kohillaan ja aijon ottaa asiakseni nyt selvittää mikä mättää. Samalla teen töitä ajatuksieni kanssa, sekä yritän saada minun ja ruuan suhteen kuntoon. Se kuuluisi olla nautinto, siitä kuuluisi tulla hyvä mieli. Minulle ei tule.

-Suvi

Itsensä tuomitseminen

Kipeä aihe varmasti jokaiselle epävakaalle.. Dktn keskeinen asia. Tärkeä asia.
Miten ollaan itselleen armollisia ja valideja? Miten jokaisesta epäonnistumisesta ei tarvitsisi vajota maanrakoon?
Itse olen itseni pahin vihollinen, ja siitä kovasti yritän eroon päästä. Olen kauhean ankara itselleni, joka aiheuttaa huonon itsetunnon ja on varmasti yksi suurimmista syistä masennukseeni.
Otetaan muutama esimerkki: Olen lihonut, joten olen automaattisesti ruma ja huono ihminen kenestä ihmiset pitävät vain säälistä.
Saatan myös täyttää tiskikoneen eritavalla kun joku muu, joten en osaa sitäkään tehdä oikein. Makaan sohvalla kipeänä kun asunto on kaaoksen vallassa, joten olen laiska ja huono äitikin vielä.
Eikä nämä todellakaan jää tähän, saatan miettiä jotain tekoani vielä vuosien päästä. Taisin olla 12 kun suihkutin kokikset yhden kiusaajani päälle, siitä on nyt 13 vuotta ja mietin yhä usein miksi olin niin ilkeä hänelle ja pitäisikö pyytää anteeksi. Otan ihmisten katseet itseeni, varsinkin jos katsotaan oudosti. Tulkitsen ihmisten eleitä, puhetyyliä ja kaikkea hyvin paljon, jotta tiedän milloin minusta ei pidetä.
Tässävaiheessa pitäisi varmaan kysyä että mitä helvettiä? Miksi teen näin itselleni. Se, että teen asiat eritavalla kuin joku muu ei tarkoita ettäkö tekisin väärin. Tai jos olen erimieltä jostain, ei tarkoita että olisin väärässä. Tai huono ihminen.
Kun on ympärillä koulukiusaamista ammattikouluun asti eskarista, kun on porukan ulkopuolinen kun ei ole viimeisintä huutoa leluja tai vaatteita niin itsetunto kärsii väkisinkin. Mutta eikai joka asiasta tarvitsisi itseään rankaista.
Olen saanut elämältäni sen mihin olen aina pyrkinyt, minulla on kaksi ammattia, upea lapsi ja maailman paras aviomies. Olen siis

tehnyt jotain oikein, ehkä en olekkaan niin paska ja huono ihminen kuin luulin?
Olen nykyään onnellinen. Vaikka se on hankala myöntää enkä koe sitä ansaitsevani, olen silti onnellinen.
En ole ehkä laiha uhreilija tyttö, en ole paras kotitöissä enkä varsinainen kodin hengetär mutta, meiltä ei ikinä puutu ruokaa, meillä on aina perus siistiä, meiltä ei perheestä puutu rakkautta.
Olen maailman paras äiti lapselleni, vaikkakin välillä tyhmä ja ymmärtämätön mutta niinhän me kaikki vanhemmat välillä.
Kovin sekava teksti, mutta tästä aiheesta on sekaisin ajatuksetkin.
Olen päättänyt opetella olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni anteeksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta varmasti helpottavaa.

-Suvi

Epävakaus & Vanhemmuus

Pahoittelen taukoa kirjoittelusta, on tää masennus menny nyt siihen suuntaan että mitään "ylimääräistä" ei jaksa!
Ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta vanhemmuus ja miten epävakaus vaikuttaa tähän.

Olen siis 5vuotiaan tytön äiti, sain lapseni vähän ennen 20v syntymäpäiviäni. Emme ole enää lapsen isän kanssa yhdessä, mutta melkein päivittäin tekemisissä ja hyvissä väleissä. Yhteishuoltajuus on ja viikko-viikko systeemillä mennään eteenpäin. Tähän asti n.4v on toiminut hyvin, tai siis paremminkin kuin hyvin! Olen todella tyytyväinen tilanteeseen!
Itsehän olen hyvinkin impulsiivinen ihminen, en mieti mitä sanon ja teen ennenkuin ajattelen. Tuli aika nopea kasvunpaikka kun kuulin odottavani lasta ja shokki se olikin. Ainakin muille! Opiskelija, vasta aloittanut seurustelun lapsen isän kanssa, juuri muuttanut pois perhekodilta ja koulu takkuaa ja menee vähän liian lujaa.. No, päätettiin lapsi pitää joten väkisin tuli aikuistumisen ja vastuullisuuden opettelu.
Vastoin kaikkien (osittain myös itseni) pelkoja kaikki on mennyt täydellisesti! Lapseni läsnäolo rauhoittaa minua. Kärsivällisyyteni on kasvanut hurjasti lapsen tuomien haasteiden mukana! Lapseni omaa yhtä kovan luonteen kuin itselläni on ja kun kaksi vahvaa päätä ottaa yhteen niin sota on valmis kun kumpikaan ei anna periksi. Olenkin keksinyt monia kiertoreittejä asioissa, esimerkiksi jos ruoka ei maistu niin annan vaihtoehdon "joko syöt ruokasi tai sitten saat syödä reikäleivän reikiä" ja tämä on hauskaa ja ruokakin alkaa maistumaan!
Olemme kovia ottamaan kyllä muksuni kanssa yhteen, välillä tulee huudettuakin. Puolin sun toisin, tytöllä kun ei mikään ihan pieni ääni ole. Saadaan nopeasti kyllä sovittua ja puhuttua asiat, kukapa aina jaksaa olla kiukuttelematta? Tuskin kukaan.

On toki ollut hankaliakin asioita, mm. Silloin kun olen masentunut niin mieheni hoitaa pääsääntöisesti tytön ulkoilut ja aktiviteetit. Näinä hetkinä tunnen syvää häpeää ja vihaa siitä miten huono äiti olen. Siitä suosta on hankala päästä eteenpäin, mutta hyvä tukiverkosto on auttanut asiaa. Olenkin ajatellut, että mielummin käytän energiani itseni parantamiseen ja pakollisiin toimintoihin muksun kanssa, kuin että ylisuoritan ja väsyn lisää, jolloin olo menee kaikin puolin huonoksi.

Olenkin sitämieltä, että kun on tyttöviikko ja likka on kotona, voin kaikin puolin paremmin. Tunnen oloni tärkeäksi, rakastetuksi ja tarpeelliseksi. En vaihtaisi äitiyttä mihinkään ja haluan lisää lapsia, tai ainakin vielä yhden.
Toki vielä teininä ajattelin suurperhettä mutta ne haaveet hävisi kyllä kuin tuhka tuuleen kun kasvoin, yksi tai kaksi lasta menee mutta jos niitä olisi 4 tai enemmän niin en uskoisi enää jaksavani, toki mistä sitä voi tietää.

Ajattelin kertoa tytölle sairaudestani, kunhan hän vähän tuosta kasvaa. Nykyään jos on huono päivä niin selitän sen vain äidin väsymyksellä, jolloin katsotaan lastenleffoja ja lojutaan sohvalla!

Haluaisin tietää miten epävakaus vaikuttaa muiden vanhemmuuteen tai perhe-elämään? Kertokaa toki :)

-Suvi