Syöminenhän on ollut mulle ongelmana jo pitkään, ei suoranaisesti syömishäiriönä vaan syömisen häiriönä.
Minulla ja syömisellä on ollut aina viharakkaus suhde, ihan pienestä pitäen. Silloin en suostunut syömään yhtään mitään. Nyt kun mielenterveysongelmat ovat tulleet osaksi arkea ja minua, on syömiseni mennyt paljon huonompaan suuntaan.
Syön kyllä monipuolisesti ja hyvin, mutta ajatus ruuasta ja syömisestä aiheuttaa kauhean häpeän tunteen. Julkisilla paikoilla tai jos syön samassa pöydässä muiden kanssa, ruoka-annokseni on erittäin pieni, syön mahdollisimman nopeasti, että pääsen pois tilanteesta. Jälkiruoat jätän melkein aina syömättä jos syön muualla kun kotona.
Ahdistus syömisestä on mennyt niin pahaksi, että mielummin nälkiinnytän itseäni odottaen että pääsen kotiin syömään. Jos ei ole mahdollista syödä salassa tai piilossa, turvaudun johonkin pieneen ja nopeaan esimerkiksi suklaapatukkaan. Kotona sitten tulee tunne että pakko saada ruokaa, jolloin syöminen lähtee käsistä ja on hallitsematonta. Tästä seuraa todella paha olo, henkisesti ja fyysisesti.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että paino on noussut huimaa vauhtia viime kuukausina ja vaatekoko on suurentunut useita kokoja. Vieläkään en tiedä mistä tämä johtuu, koska ruoka-annokset ovat normaaleja ja syön monipuolisesti. Ehkä se rytmi.. Lapsiviikolla syön säännöllisemmin, koska muksukin syö. Mutta lapsivapailla viikoilla aamupala saattaa venyä puoleenpäivään, lämmimruoka syödään klo 17-21 välisenä aikana.
Ajattelin kyllä soittaa itselleni lääkäriajan, jotta pääsisin käymään kilpirauhaskokeissa. Hikoilen hirveästi, lihon paljon ja nopeasti sekä olen aina ja ikuisesti väsynyt. Ei tämä masennuskaan kaikkeen voi olla syy, vai voiko?
Syömisestä on tullut minulle siis ihan hirveä mörkö, ahdistaa kaikki ruokaan liittyvä keskustelu, tunnen kuinka ihmiset tuijottavat julkisilla paikoilla kuin iso olen ja lähipiiri varmasti miettii, miksi olen taas tässä kunnossa kuin hieman raskauden jälkeen, vaikka laihduin tässä välissä huimasti.
Ja tämä on se ajattelutapa, josta pyrin eroon. Kukaan tuskin tuijottaa kadulla minua lihavuuden takia, jos tuijottaa niin pitäisi miettiä että ehkä se kattoo kuin hieno takki mulla on tai kuin kivasti olen meikannut. Ei aina ajattelisi pahinta. En usko myöskään että lähipiirini miettii lihomistani, olen useimpien kanssa tästä keskustellut ja kertonut heille että minulla itsellänikin on huoli tästä painon noususta. Tässä tulee hyvin epävakauden yksi pääpiirre hyvin esiin, itsensä tuomitseminen.
Vaikuttaa kyllä kovasti itsetuntoon kun ei ole vaatteita tai saati varaa ostaa niitä ja pistää koko vaatekaappia uusiksi, kuljen siis vaatteissa jotka eivät istu päälleni yhtään. Mutta, minkäs teet. Uskon, että kropassani ei ole kaikki nyt kohillaan ja aijon ottaa asiakseni nyt selvittää mikä mättää. Samalla teen töitä ajatuksieni kanssa, sekä yritän saada minun ja ruuan suhteen kuntoon. Se kuuluisi olla nautinto, siitä kuuluisi tulla hyvä mieli. Minulle ei tule.
-Suvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti