Itsensä tuomitseminen

Kipeä aihe varmasti jokaiselle epävakaalle.. Dktn keskeinen asia. Tärkeä asia.
Miten ollaan itselleen armollisia ja valideja? Miten jokaisesta epäonnistumisesta ei tarvitsisi vajota maanrakoon?
Itse olen itseni pahin vihollinen, ja siitä kovasti yritän eroon päästä. Olen kauhean ankara itselleni, joka aiheuttaa huonon itsetunnon ja on varmasti yksi suurimmista syistä masennukseeni.
Otetaan muutama esimerkki: Olen lihonut, joten olen automaattisesti ruma ja huono ihminen kenestä ihmiset pitävät vain säälistä.
Saatan myös täyttää tiskikoneen eritavalla kun joku muu, joten en osaa sitäkään tehdä oikein. Makaan sohvalla kipeänä kun asunto on kaaoksen vallassa, joten olen laiska ja huono äitikin vielä.
Eikä nämä todellakaan jää tähän, saatan miettiä jotain tekoani vielä vuosien päästä. Taisin olla 12 kun suihkutin kokikset yhden kiusaajani päälle, siitä on nyt 13 vuotta ja mietin yhä usein miksi olin niin ilkeä hänelle ja pitäisikö pyytää anteeksi. Otan ihmisten katseet itseeni, varsinkin jos katsotaan oudosti. Tulkitsen ihmisten eleitä, puhetyyliä ja kaikkea hyvin paljon, jotta tiedän milloin minusta ei pidetä.
Tässävaiheessa pitäisi varmaan kysyä että mitä helvettiä? Miksi teen näin itselleni. Se, että teen asiat eritavalla kuin joku muu ei tarkoita ettäkö tekisin väärin. Tai jos olen erimieltä jostain, ei tarkoita että olisin väärässä. Tai huono ihminen.
Kun on ympärillä koulukiusaamista ammattikouluun asti eskarista, kun on porukan ulkopuolinen kun ei ole viimeisintä huutoa leluja tai vaatteita niin itsetunto kärsii väkisinkin. Mutta eikai joka asiasta tarvitsisi itseään rankaista.
Olen saanut elämältäni sen mihin olen aina pyrkinyt, minulla on kaksi ammattia, upea lapsi ja maailman paras aviomies. Olen siis

tehnyt jotain oikein, ehkä en olekkaan niin paska ja huono ihminen kuin luulin?
Olen nykyään onnellinen. Vaikka se on hankala myöntää enkä koe sitä ansaitsevani, olen silti onnellinen.
En ole ehkä laiha uhreilija tyttö, en ole paras kotitöissä enkä varsinainen kodin hengetär mutta, meiltä ei ikinä puutu ruokaa, meillä on aina perus siistiä, meiltä ei perheestä puutu rakkautta.
Olen maailman paras äiti lapselleni, vaikkakin välillä tyhmä ja ymmärtämätön mutta niinhän me kaikki vanhemmat välillä.
Kovin sekava teksti, mutta tästä aiheesta on sekaisin ajatuksetkin.
Olen päättänyt opetella olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni anteeksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta varmasti helpottavaa.

-Suvi