Loman alotusta ja kuulumisia!

Nyt mä olen lomalla! Kuntouttava työtoiminta loppu perjantaina. En oikeen tiiä mitä mieltä oisin siitä, koska tykkäsin olla töissä Ohjaamossa ihan kamalastii mutta toisaalta  olo alkaa olla aika tukala, että kai tää tekee vaan hyvää alottaa loma nyt.

Sain ihan hirmuhyvät palautteet työkavereilta ja ohjaajilta. Tunsin itteni hyödylliseksi, ja ilmeisesti musta hyötyä olikin, mikä mahtava tunne! Meillä oli perjantaina läksiäisiet ja tuli kyllä itku kaikista niistä ihanista sanoista mitä mulle sanottiin. Olin niin onnellinen!

Perjantaina kuunnellessani palautteita, tein myös yhden todella ison huomion. Mun olo on parempi kuin  kertaakaan saatuani diagnoosit ja sairastuttuani masennukseen. Olen nykyään taas energinen, positiivinen ja hymyilen usein! 

En ole edes itse tätä huomannut, ennenkuin vasta perjantaina. Ja tajusin, että voin nykyään niin paljon paremmin kuin ennen. Toki sairaudet kulkee mukana, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa ja olen sinut esimerkiksi epävakauden kanssa. 

Olen todella kiitollinen Kotkan Ohjaamolle, että sain olla sielä töissä. sain olla heille hyödyksi ja tarpeellinen. .

Kirjoitin Ohjaamo blogiin myös tekstin matkastani Ohjaamossa. Sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ.

Laitoin facebookkiin päivityksen koskien tätä viimeistä 1,5vuotta. En ole julkisesti sairauksistani huudellut joten tämä oli  vähän kuin olis tullut kaapista ulos :D

Tässä pientä blogitaukoa pidellessä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tyttären 6v synttärit, joita juhlittiin kahtena päivänä. Hulinaa riitti, ja olin aika väsynyt tämän viikonlopun jälkeen. 

Lauantaina oli sukulaissynttärit, ja päivän kohokohta tais olla kun mun sisko, äiti, veljen tyttö ja siskon lapset tuli käymään. Huonojen välien takia ei kauheesti olla nyt nähty ja ilmeisesti ikävä ollut. Mullakin ollut kyllä ikävä noita muksuja :)

Sunnuntaina oli sitten kaverisynttärit. Järjestettiin aarteen etsintä, joka paljastui aika kivaksi puuhaksi. Muuta järjestettyä ei ollut. Meille tais olla kutstuttu ne tarhan äänekkäimmät lapset kun kuudesta lapsesta lähti hurjan kova meteli :D 

Synttärisankari oli tällä meiningillä koko viikonlopun!
:D

Tämä kakku oli aivan superhyvää! Ikinä ei ole kakku mennyt
näin hyvin kaupaksi kun tämä.

Mansikkaa, banaania, sulatettua suklaata ja jääkaappiin.
Hitti! Hyvä, helppo tehdä. Ja yks mun suosikeista :)

Omat 26v synttärit kerkesin viettää tässä välissä, sain mieheltä ihanimman lahjan ikinä. Olen kinunut uutta lompakkoa jo ikuisuuden, nyt sain yhdistetyn synttäri ja hääpäivälahjan!

TÄYDELLINEN <3

Käytiin myös Helsingissa pakohuoneessa, joka saatiin häälahjaksi vuosi sitten. Oli superhauskaa, vaikkakin todella kuuma. Selvittiin ulos ja jäi aikaakin vielä 10minuuttia. Aika tehotiimi ollaan! 

Tänään juhlittiin miehen kanssa ekaa hääpäivääkin. Aika mennyt kauhean nopeesti, vauvan tuloonkaan ei ole enää pitkä aika. Nyt on rv 32+4!! Raskaus mennyt hyvin, omalla painollaan. Toki oikea jalka turpoilee ja on kipeä, mutta toivon mukaan helpottaa kun tämä raskaus on ohi.

Kerkesin jo veritulppaa epäillä, ja niin kerkes lääkäritkin joten pieni klexane kuuri oli tässä välissä. Onneksi ultratessa ei tulppaa löytynyt. 

Miten teillä on kesä mennyt? Mitä teille kuuluu? 

-Suvi

Yksinäisyys

Paljon kun on taas raskaana miettinyt omaa elämääni, niin ajattelin tulla kirjoittamaan niinkin ajankohtaisesta asiasta varmasti monelle, kuin yksinäisyys.

Yksinäisyyttä on varmasti paljon ja monen laatuista. Itselläni se näkyy jälleen raskautumisen jälkeen sillä, että ei vain yksinkertaisesti ole ihmisiä ympärillä. 

Ei ole ihmisiä jotka kutsuisivat kahvittelemaan tai grillaamaan. Ei ulkoilemaan, ei käymään. Viimekesä meni kavereiden ja sukulaisten kanssa mökkeillessä, terasseilla, ulkona viihtymässä ja lasten kanssa paljon aikaa viettäen. Nyt ei ole mitään. Olen täysin yksin, miehen kanssa. 

Ymmärrän, baari kutsut on jäänyt pois mutta ei raskaus ole sairaus? Miksei raskaana ollessa ole ystäviä? 

Nyt asiaan vaikuttaa runsaasti myös huonot välit perheeseeni, ei tule heiltäkään yhteydenottoja paitsi päivittäiset puheut äidin kanssa. Sielä mun sisarukset mökillä lapsien kanssa touhuavat, mutta me ollaan aina vaan täälä kaupungissa, kerrostalohelvetissä ja täysin ilman sosiaalisia yhteyksiä. Kyllähän se hieman pistää harmittamaan..

No, ehkä sitten ensikesänä, jos silloinkaan. 

Kyllä mulla on ainakin yksi luottoystävä jonka kanssa pidetään yhteyksiä päivittäin. Näkeminen nyt jäänyt vähälle sairastelujen takia, mutta tiedän että sielä hän on aina valmiina mua varten <3

Tässä kuva lapsestani ja Pieniä Kavioita blogin kirjoittajan shettisori Ossista.

Oltiin kohtaamisia kotkassa- tapahtumassa hetki sitten, sieltä napsasin. Ihana tapahtuman, kenenkään ei silloin tarvitse olla yksin. Näitä lisää jokapuolelle! Ehkäistään yksinäisyyttä yhdessä :) 

Huomaan itsestäni että mitä pidemmälle tämä raskaus etenee, sitä pahantuulisempi olen.

En nauti tästä olosta yhtään, kaikki vaan v^tuttaa, kävely sattuu ja on tukala olla. Tänään on kuitenkin vasta 25+0, joten ois vielä 15 viikkoa jäljellä laskettuun. Toki olen onnellinen, että saan olla raskaana ja  minulla on mahdollisuus saada lapsi. Mutta nämä raskauden huonot puolet menevät kyllä hyvien ohi ja en kyllä voi sanoa nauttivani tästä yhtään.

Meidän neiti aloitti jalkapallo harrastuksen ja on kovin innoissaan tästä. Paljon treenaa! 

Auttaa paljon motoriikkaan ja koordinaatioon, joka neidillä on hieman hakusessa. 

Aloitti myös ratsastuksen, mutta sillä saralla edetään hitaasti ja rauhassa. Heppaihmisenä hirvittää kun tietää mitä voi tapahtua. Hysteerinen äiti täälä  hei!

Muistakaa kysellä toisiltanne kuulumisia ja välittää toisistanne. Jos huomaatte, että joku on yksin niin käykää kysymässä onko kaikki hyvin. Ei jätetä ketään yksin!

Oletko sinä tuntenut yksinäisyyttä?

-Suvi

Miehen sanoin...

Oon pitkään jo miettinyt, että pitäskö mun pyytää mieheltä blogipostaus jossa se kertoo oman näkemyksensä epävakaudesta ja sen kanssa elämisestä. Tässä sitä nyt ollaan, joten päästetään Jappe vauhtiin!

Jassoo emäntä pisti pahaan paikkaan. En osaa kirjottaa saati harvoin muotoilla asioita järkeviksi lauseiksi, mutta yritetään.

Kun tapasin Suvin ei ollut epävakaudesta tietoakaan, vaikkakin olihan Suvilla aavistuksen ailahteleva, räiskyvä ja impulsiivinen tyyli elää. Yhteiselon alkutaipaleesta meillä riitti ala- ja ylämäkiä, mutta kaikista niistä selvittiin. Eikä niistä sen enempää. Kun sitten muutettiin yhteen asumaan alkoi Suvilla puskea läpi masennusta, mielialanvaihtelua laidasta laitaan ja mitä kaikkea siinä nyt oli. Kovan maanittelun jälkeen sain viimein Suvin hakemaan apua ja siitähän se kaikki sitten lähtikin. 

Alkuun en ole osannut oikein sopeutua siihen miten pitäisi Suvin käytökseen reagoida. Olen varmasti myös aika-ajoin pahentanut tilannetta melkoisesti. Kun Suvi sitten sai diagnoosin epävakaudesta oli se tavallaan iso helpotus. Kaikkeen oli syy. Ei ollut vain se että olin paska kaikessa. Olin tosi iloinen kun Suvilla alkoi terapia. Tuntui että Suville oli viimein löytynyt oikea apu. 

Kun pääsin ensimmäistä kertaa mukaan terapia käynnille oli se silmiä avaava kokemus. Minulle selitettiin mitä, miten ja miksi. Mitä tarkoittaa, että Suvilla on epävakaapersoonallisuushäiriö. Miten sairaus vaikuttaa Suvin käytökseen joka ikinen päivä. Miksi Suvi käyttäytyy tietyissä tilanteissa miten käyttäytyy ja miksi Suvin on vaikea hillitä itseään varsinkin suuttuessaan. Tuo kerta oli minulle itselle ehkä käänteentekevin kohta tässä meidän arjessa. Minulle annettiin työkaluja millä pystyn en ehkä auttamaan vaan vähentämään sitä taistelua mitä siihen asti pienistäkin asioista saattoi tulla. En tietenkään väitä että edes vielä noita taitoja minäkään osaan aina käyttää sillä kun minulla kuohahtaa kun tunnen kokevani vääryyttä ja en osaa antaa asian olla ja siitähän asiat vaan pahenevat. Mutta kovasti yritän työskennellä oman olemiseni kanssa, että toisen olisi parempi olla.

Kun Suvi sitten pääsi mukaan dkt-ryhmään ja pääsi myös yksilöterapiaan oli se lottovoitto. Siitä huomasi heti ensimmäisistä kerroista, että nyt on löytynyt Suville oikea apu! Suvi oli täynnä uutta tietoa, oppeja ja vertaistukea viikko viikolta enemmän. Myös terapiasta saadut materiaalit lyötiin minun nenän alle. Niitä kun luki läpi, niin tajusi kuinka monimutkaisista asioista on kyse. Ja taas kerran piti miehen katsoa peiliin. Tajusin kuinka sitä onkaan voinut toimia tietyissä tilanteissa täysin väärin ja kuinka aina se syy ei välttämättä ole kummassakaan kun kiukku iskee. Tajusin myös kuinka paljon myös kodin ulkopuoliset ärsykkeet pahentavat tilanteita. Perheen sisäiset asiat, ahdistavat tilanteet tai vaikka jonkun väärän oloinen sana tai väärin tulkittu lause. 

Mutta kuitenkin Suvi on mennyt erittäin pitkän matkan siitä mistä on lähdetty. Tietysti nyt asioita mutkistaa vielä raskaus ja varsinkin hormoni huuruiset halut, ärsytyksen kohteet ja mielialanvaihtelut. Mutta eiköhän näistäkin kaikista selvitä niinkuin tähänkin asti eli yhdessä.

Kaikille epävakaiden puolisoille haluan sanoa, että omalla kohdallani meidät on ainakin pelastanut pitkä pinna. Olen yrittänyt ymmärtää kaikki kiukuttelut, vaikka välillä tunnekin itseni täysin paskaksi kun en mitään osaa. Yrittänyt ymmärtää ne epävarmuudet ja viestit, kun olen poissan kotoa. Sekä kaiken muun myrskyn mikä on vastaan tullut. Tähän kaikkeen auttaa kun otatte osaa puolisonne terapiaan ja alatte ymmärtää itse sairautta. Ei se aina ole oma valinta jos pelihousut palavat eikä pysty enää itseään hillitsemään, vaan ulkopuolinen paine, monet haavoittuvuustekijät päällekkäin voivat laukaista isommankin pommin puolisonne pään sisässä. Eli koittakaa ymmärtää sairautta niin ymmärrätte heti paremmin puolisoanne. 

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja myös niiden ihanien hetkien takia rakastan Suvia päivä päivältä enemmän. On tietenkin päiviä kun tekisi lyödä ulko-ovi selän takana kiinni ja kaahata auringonlaskuun, mutta kaikki myrskyt laantuvat ja mikään asia ei selviä karkuun juoksemalla. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämänkin päättömän jorinan loppuun asti ja saa jotain irti . Ja toivottavasti jos olet itse epävakaa niin pyydät puolisoasi lukemaan tämän ja toivottavasti tästä on jollekkin hyötyä. 

         Mukavaa kesän odotusta                kaikille blogin lukijoille.

-Jappe

Epävakaus ja eriarvoisuus

Olen useasti kuullut, että jos ihmisellä on epävakaa persoonallisuus tai muu mielenterveysongelma, saa kyseenalaista kohtelua somaattisella puolella. Tämä on harmi ja minua kiinnostaisi kovasti tietää miksi.

Itse en ole saanut huonoa kohtelua somaattisella puolella, tai sitten olen saanut sitä jo ennen epävakaa- diagnoosia että ei ole meno muuttunut. Joudun käyttämään itse terveudenhuollon palveluita paljon mutta en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.

Miten mt- ongelmat antaa luvan käyttäytyä epäsopivasti? Olemmeko me muka huonompia ihmisiä kuin muut, huomionhakusempia? Emmekö ansaitse samanlaista kohtelua kuin kaikki muutkin?
Näihin asioihin en tuskin tule saamaan vastausta koskaan ihmiseltä, joka eriarvostaa mielenterveysongelmaisia.

Jos itse kokisin eriarvoista, tökeröä ja epäasiallista kohtelua vain koska tiedoissani lukee dg:na epävakaa persoonallisuus, vaatisin kyllä suoran selityksen ja hyvåt perustelut paikanpäällä että miksi. Jos olisin itse käytökselläni sen aiheuttanut, selvittäisin asian ja pyytäisin anteeksi. Kyllähän asioita täytyy pystyä puhumaan asiallisesti, eikö?  Jos tereydenhuollon ammattilainen kohtelee potilasta/asiakasta epäammattimaisesti, niin kannattaa ottaa yhteys ylempään tahoon tai pyytää hoitajan vaihtoa, ja jos et saa hoitoa vain koska olet epävakaa niin ota yhteys potilasasiamieheen ja vaadi tilanteeseen muutos.

Olen törmännyt kyllä esimerkiksi lääkäriin, joka väitti että jalkani on täysin kunnossa vaikka itse tiesin että näin ei ole. 30min taistelun jälkeen sain ajan magneettiin, jossa todettiin nivelrikko. Tämä lääkäri ei vielä tähän päivään mennessä ole soittanut, vaikka lupasi. Aikaa tästä on n.3vuotta.
Tällöin minulla ei ollut mt diagnooseja, joten  saa muutkin tuota kohtelua osakseen, en usko että on vain mt-ongelmaisten ongelma. Me ehkä otamme sen helpommin itseemme kuin muut, tyydymme saamaamme kohteluun emmekä pidå kiinni oikeuksistamme.
Näin ei saa missään nimessä olla, vaan kyllä meidänkin on saatava oikeaa hoitoa, arvostusta ja apua. Ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin.

Me olemme samanarvoisia, kuin kaikki muutkin. Välillä unohdamme sen itsekin, mutta niin se vaan on.
Tässä vieressä, kaksi  kuvaa itsestäni. Molemmat täysin eri aikakausilta. Toinen ennen diagnooseja ja toinen jälkeen, Millä tavalla tämä väli muutti minua ja minun arvoani?
Vastaus: Ei millään.  Olen edelleen saman arvoinen kuin tuossa toisessa kuvassa.




Nyt haluaisin kuulla, jos olet jonkin mielenterveysongelman takia saanut epäoikeidenmukaista tai väärää kohtelua jossain?

-Suvi

Yhteenveto terapiasta!

Mun dkt aikani alkaa lähentyä loppuaan. Heinäkuussa ryhmä jää tauolle ja mun taival ryhmässä päättyy siihen.

Ajatuksena tuntuu kamalalta, olen saanut ryhmästä ja yksilökäynneistä niin paljon irti. Käynneistä on tullut iso osa mun elämää, enkä todellakaan halua luopua tästä.

Se, mitä olen saavuttanut terapiassa on jotain mitä en osannut edes olettaa. Mielikuvani ryhmästä oli "mindfuless hömppää" ja luultavasti lopetan ryhmän heti toisen kerran jälkeen.

No, tässä sitä ollaan edelleen menossa mukana, 6.9 alotin ja lopettaa en haluaisi. Niin ne ennakkkoluulot vaan sai väistyä, tästäkin.

Kaikki ryhmässä opitut taidot ovat tärkeitä, ja suurinta osaa käytän huomaamatta päivittäin. Eniten itseäni on varmasti auttanut ahdingonsieto taidot. Siedän nykyään niin paljon enemmän pettymyksiä ja ahdistusta kun ennen. Osaan käsitellä näitä ja jopa käyttäytyä pahoissa tilanteissa. 

Olen oppinut olemaan myös paljon tuomitsemattomampi muita ja varsinkin itseäni kohtaan. Joka asiasta en ole heti syyttämässä ja tuomitsemassa itseäni. Auttaa jaksamaan paremmin, ja olen oppinut jopa tykkäämään itsestäni. Itsekunnioitukseni on alkanut parantua, kun tuomitsevat ajatukset ovat saaneet siirtyä pois ja tilalle on tullut todellisuuden radikaali hyväksyntä. Jos asialle jotain voi tehdä, niin tee. Älä valita ja voivottele, vaan tartu tuumasta toimeen ja hoida se. Ja jos taas ei voi tehdä mitään, hyväksy asia ja siirry eteenpäin. 

Asioista irtipäästäminen on ainakin itselleni ollut hyvin hankalaa, mutta sitä harjoittelemalla olen pikkuhiljaa opetellut sitä tekemään. Turha jäädä menneisyyteen pyörimään, kun sille ei enää nykyhetkessä voi mitään tehdä.

Olen muuttunut terapian myötä rauhallisemmaksi. En paljon, mutta hieman. Olen sosiaalinen, menevä ja häslä ihmisenä ollut aina.  Paikallaan olo on minulle vaikeaa, ja tietoisena oleminen vielä hankalampaa. Tietoisuustaitoja harjoittelenkin jokapäivä. Ihan vaan vaikka hampaita pesiessäni, mietin että mitä teen. Pysähdyn ja keskitym vain ja ainoastaan siihen miltä tuntuu, miten liikun, miltä haisee. Keskityn olemaan läsnä. Tämä helpottaa arkea lapsen kanssa. Lapselle on tärkeä että vanhempi on läsnä.

Vaikka olen saanut terapiasta paljon irti ja olen muuttunut ihmisenä omasta mielestäni paljon, niin matka itseeni on vasta alussa.  Terapiassa saan eväät ja ohjeet parempaan huomiseen, se miten käytän näitä on ihan oma valintani. Elämä epävakaana ei edelleenkään ole helppoa, ei dkt sitä sairautta poista. Eläminen sairauden kanssa vaan vähän helpottuu. Olen vasta aivan matkani alussa, mutta omasta mielestäni oikeaan ja hyvään suuntaan menossa.

Mitä sitten dkt:n jälkeen? No, suunitelmana oli ihan psykoterapiaan meno. Lapsuudessani ja nuoruudessani on paljon  asoita, joita en ole käynyt läpi ja joista en ole ollut valmis päästämään irti. Nämä asiat ovat paljon mielessä, ja nyt alkaa olemaan se aika kun olisin valmis asiat selvittämään. Varmasti dkt:sta saatu apu auttaa käsittelemään tunteita näistä asioista. Rankka polku siis vielä edessä, mutta nyt olen varmempi kuin koskaan että jaksan ja pystyn sen polun  rämpimään läpi vahvempana kuin koskaan!

-Suvi

Vuoristorataa

Tää on just niin tätä, viimeviikolla olin tosi ilonen ja onnellinen, mulla oli tosi hyvä olo ja tunsin itseni aikaansaavaksi. Ajattelin että nyt tää masennus/väsymys tai mikälie on ohi ja mä saan mun toimintakyvyn takasin. No, kestihän se fiilis kaikenkaikkiaan kaksi kokonaista päivää kunnes matto vedettiin jalkojen alta.
Entisen asunnon vuokrariita homevaurioista jatkuu, johan tässä on kaksi vuotta tapeltu.. Sisarusten kanssa välit menneet vaan huonommaksi. Ahdistus vaan lisääntynyt näiden asioiden myötä.
Kaikesta huolimatta olen jaksanut hieman paremmin ja se on ihana huomata! Vastoi käymiset eivät lannista täysin sängynpohjalle voivottelmaan p*skaa elämää.
Esikoinen tuli kotiin ja toi taas kaivattua sisältöä elämään, ei pääse tylsää tulemaan touhukkaan 5vuotiaan kanssa. Tytär sai eilen kuulla sydänäänet ekaa kertaa ja se onnellisuus ja ylpeys paistoi kilometrien päähän. Ihana nähdä toinen noin odottavaisena ja onnellisena :)

Mun mies tuntee mut hyvin, naistenpäivä lahja 😍

Sain myös viikko sitten tietää että pääsen kuntouttavaan työtoimintaan! Kolme päivää viikossa, 4-6 tuntisia päiviä. Tällähetkellä tarkoitus on mennä nuorisotoimen yksikköön ohjaamoon, haastettelu on 20.3! Jännittää ja olen samalla niin iloinen! Kesäkuusta asti olen ollut kotona ja nyt vihdoin saan tekemistä.
Samalla sain myös uimahalliin ilmaisen kortin, sekä matkat korvataan. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta joten odotetaan nyt rauhassa ennenkuin liikaa innostuu. Äitiyslomaan asti olisi suunitelma tämä, äitiysloman jälkeen katsotaan sitten uudestaan kuviot.

Uimakortti! Rakastan uimista!

Nyt alan valmistautumaan päivän dkt yksilökäyntiin, Ihanaa kevään alkua kaikille!

-Suvi

Kuulumisia ja.. Vauva!

2.1.2019
Tein tänään positiivisen raskaustestin. Tulos oli todella toivottu, olemme elokuusta asti yrittäneet vauvaa ja ei siinä tämän kauempaa sitten mennyt.
Olen todella onnellinen. Miehenikin on todella onnellinen. Tipaton tammikuu saattoi muuttua tipattomaksi vuodeksi. Tämähän ei yhtään haittaa, olen taas sekoillut alkoholin kanssa enemmän kuin tarpeeksi.
Tämän vuoden piti olla henkisen kasvun ja fyysisen muutoksen aikaa ja sitä se nyt todellisesti on! Minun piti tänävuonna aloittaa juokseminen, harrastaa liikuntaa toden teolla sekä pudottaa vähintään 15kg painoa vuodessa elämäntaparemontilla. No, en usko että se paino ainakaan ennen syyskuuta laskee, mutta en anna sen kovasti noustakkaan. En ainakaan 30kg mikä edellisessä raskaudessa tuli. Lueskelin tässä juuri Tanyan aikaista raskausblogia, on aikapaljon siitä ajasta n.kuudessa vuodessa kasvettu. Toki pitkä aikakin, mutta kyllä tällähetkellä fiilikset ovat paljon konkreettisemmat ja selvemmät kuin sillon 19vuotiaana.
Tällähetkellä viikkoja on n.5-6, jos oikein laskin. Laskettu aika olisi 3.9 mutta se varmasti muuttuu kunhan pääsen ekaan ultraani.
Huomena soitan neuvolaan, maanantaina kerron dkt terapeutilla ja siitä alkaakin sitten todellinen kuntoutus ennenkuin vauva-arki koittaa. Raskaushormonit eivät ainakaan asiaa varmasti helpota.

6.1.2019
Tuntuu niin epätodelliselta koko raskaushomma. Ollaan molemmat ihan äärimmäisen onnellisia, mutta huoliakin on, lähinnä mulla.
Ensiksi, ravaan kokoajan vessassa tutkimassa ettei vuoda verta, no ei ole vuotanut. Toiseksi mietin kokoajan oireiden vähyyttä. Miksi ei ole oireita? Okei, no on vähän. Hajuaisti parantunut, pientä jomotusta mahassa ja eilen oli paha olo.
Sitten, miten ihmeessä mä pärjään kahden lapsen kanssa kun yhdenkin kanssa on välillä hankalaa? Asiaahan ei helpota se, että esikoisella alkaa eskari juuri syksyllä kun vauvan tarkoitus syntyä. Jaksanko? No, pakkohan se on jaksaa! Onneksi käyn tuota dkt-terapiaa, uskon saavani sieltä hurjan avun ja keinoja näihin ongelmiin. Ja en ole yksin! Minulla on mies!
Onneksi huomena jatkuu dkt, ollukkii jo ikävä. Palan halusta kertoa sielä! Toivottavasti reaktio on toivomani. Ainakin työnohjaajan haluama tipton 4kk tulee toteutettua, luulis olevan tyytyväinen!
Laitn kuvan vielä digitestistä, pakko oli tänään tehdä kun olin varma että eka testi oli viallinen, mutta pakko se on nyt uskoa! Olen raskaana!!

1.3.2019
Tässäpä onkin vierähtänyt tovi yhtään mistään päivittelyistä, johtuen varmasti oman masennuksen pahenemisesta.
Paljon on kerennyt alkuvuoteen mahtua, vauva, lomareissu kuusamoon, välien menetykset sisaruksiin.. Paljon kaikkea ja vähän päälle.
Kiinnostuksen puutos ei koske ainoastaan blogia, vaan ihan kaikkea. Ei jaksa liikkua, ei jaksa pitää huolta itsestään, välillä jopa suihkussa käyminen tuntuu todella suurelta ponnistukselta.
Nyt olen saanut pienistä arkisista asioista iloa ja vointi on hieman parantunut. Olen jaksnut pestä pyykkiä ja nähdä ystäviä.
Raskauspahoinvointia oli jonkin verran,se on onneksi nyt helpottanut, ultrassa käytiin ja sielä se pienen sydän sykki. Laskettu aika 11.9.
Sukulaiset ovat vauvasta innoissaan, muksu on vauvasta todella innoissaan. Hänestä tulee isosisko, hänen suurin toiveensa toteutui!

Käytiin viikolla 8 kuusamossa lomalla. Aivan ihana paikka, aivan ihana loma! Olisin voinut jäädä asumaan sinne! Oli lunta, päästiin katsomaan poroja, päästiin uimaan tropiikkiin, saunottiin ja nautittiin olostamme! Reissun jälkeen muksu tuli kipeeksi joten karu paluu arkeen tapahtui.

Mutta tällästä meille kuuluu nyt. Yritän päivittää blogia hieman useammin nyt, mutta omasta voinnista riippuen.
Mitäs teille kuuluu?
-Suvi

Dkt, Jatku jo!

Blaah, jatkuis jo dkt.. just kattelin mun viikkokortteja tossa ja yllättävän hyvin menny tää loma, vaikka vähän jänskäsin alkuun.
Ahdistus pysyny aikahyvin hanskassa, muutamia ylilyöntejä ollut, mutta ne on menneet aika nopeasti ohi. Taitoja oon käyttänyt, erityisesti tilanteen paremmaksi muuttamista sekä toimimista päinvastoin kun tunne edellyttää. Stoppia ja tippiäki joutunu käyttämään mutta vähemmässä määrin!
Oon tosi tyytyväinen näihin viikkoihin, odotukset ei todellakaan ollut näin korkealla.  Silti musta tuntuu kokoajan enemmän ja enemmän siltä että musta tulee vielä ihan kunnollinen ihminen, ilman sen suurempia draamoja tai impulsseja! Mitäköhän elämä sit olis.. toivottavasti tasasempaa!
Nyt oon huomannu ihan konkreettisia esimerkkejä mun omassa elämässä miten asiat on dktn jälkeen muuttunu. Tää on upeeta!

Tää mun terveystammikuu ei alkanu kovin hyvin. Oon ihan hirveessä flunssassa ollu koko alkuviikon. Nyt vähän jo helpottaa mut kauhee väsymys tullu tilalle. En jaksa tehä mitään! Kävin tänään apteekissa, ja olo oli kun ois maratonin vetässy.. En taida siis vielä ihan kunnossa olla. Huomena hos pääsis vähä jo ihmistenilmoille täält himast, alkaa muksuki jo hyppii pitkin seiniä.
Ensviikolla meinaan kyllä lenkkeillä, ihan pakko! Tää mun turpoominen ärsyttää ja nää elämäntavat ei ole kovinkaan hyvät. Herkkuja, liian suuret annoskoot ja vaan makaaminen sohvalla.. Ei ihme että kiloja tullu ihan kiitettävästi lisää.
Miehän kielsin iteltäni tossa muutama hetki sitten että en syö liikaa ja mun lihominen johtuu jostain sairaudesta, no kun näin ei ollut niin oli vaan pakko uskoa ja hyväksyä se tosiasia että ihan itsestään se on kiinni. Taas kerran...

Uudenvuodenn herkut 😍❤️😍

Hei, mulle saa edelleen laittaa kysymyksiä! Toivepostauksia? Kommenttia?
Nyt tää taitaa lähteä nukkumaan, kellokin jo taas 23 ja aamulla aikanen herätys. Öitä!

-Suvi

Heihei 2018! Tervetuloa 2019!

Vuosi 2018, ehkä elämäni rankin vuosi on nyt takanapäin.
Kun ajatellaan vuotta 2018 taaksepäin, koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä. Mielenterveyteni kärsi sekä sain diagnoosit keskivaikea masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö, AD/HD sekä ahdistuneisuushäiriö. Menetin myös ystäviä jotka eivät kestäneet sairauksieni tuomia hankaluuksia.
Mutta! Pääsin naimisiin rakastamani miehen kanssa, vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa ja meidän suhde on myrskyisä, olen aikavarma silti että yhdessä ollaan ja pysytään. Niin myötä, kuin vastoinkäymisissä.

Yks mieleenpainuvin reissu oli vuonna 2018 mun polttarit! Ihan huiput tyypit, ihan huippu meiniki! Mulla oli ihan huippuhauskaa, mut onnistuttiin yllättämään täysin ja olin tosi onnellinen!
Sillä reissulla itkettiin ja naurettiin. Tanssittiin ja juotiin, vahingos aamuun asti. Hups! Tässä pieni kuvakollaasi, ekaks mun ryöstettiin, sit vietiin laittautumaan, sit helsinkiin syömään ja juomaan. Lopuksi laivalle, sielä oli monia tehtäviä mitä suoritin. Aivan huippuilta, kiitos osallisille siitä :)

Tajusin myös, että mulla on maailman parhaat ystävät jotka jaksavat tukea aina. Oli tilanne mikä tahansa. Kiitos siitä heille! En pärjäis tässä elämässä ilman mun mahtavia ystäviä. En pysty koskaan tarpeeksi kiittämään heitä siitä tuesta ja avusta mitä heiltä olen saanut.

Mitä sitten odotan vuodelta 2019?
Ainakin tasasempaa mieltä, tasasempaa arkea sekä dktn jatkumista ja uuden oppimista! Haluan keskittyä itseeni, parantaa elämänlaatuani sekä elämäntyyliäni. Musta tuntuu että tämä vuosi on muutoksen ja henkisen kasvun aikaa. Näin ainakin toivon. Pikkuhiljaa tässä eteenpäin mennään, täytyy vaan muistaa että elämään kuuluu myös ne alamäet, pettymykset ja romahdukset mutta niistä ei saa lannistua!

Hyvää uuttavuotta kaikille lukijoille!

-Suvi

Lomaa ja tulevaisuudensuunitelmia!

Dkt on rytmittänyt mun elämää tässä viimeset 4kk, joka viikko. Suunnittelen viikot siten että ma ja to olen kotona, tyttö tarhassa ja pääsen terapiaan.

Nyt alkaa kolmen viikon joululoma, ja multa katoaakii pohja mun viikkorytmistä! Okei, on joulu ja muuta joten tylsää ei varmasti tule olemaan mutta kauhistuttaa se silti. 

Kun ei ole töitä eikä harrastuksia, elämä pyörii aikalailla vaan kotona seiniä ja telkkaria katsellen niin on tärkeää löytää joku rytmi, minulla se on ollut terapia. Toivonmukaan ensivuoden puolella pääsen aloittamaan jonkin pajatoiminnan tms, jotta saisin tekemistä. Alkaa tää makaaminen kotona jo kyllästyttää näin puolenvuoden jälkeen.

Suunitelmana siis työkokeilu pajalla, 3krt viikossa. Jos tämä ei onnistu, varmaan sitten yritykseen, mutta työkuntoseksi mua ei vielä luokitella ja terapiakin menee vaan rankemmaksi kokoajan, sitämukaan miten käsittelen ongelmiani.
Kaipaan töihin, kaipaan tekemistä ja rytmiä elämälle. Kaipaan sitä tunnetta kun voin olla hyödyllinen. Ymmärrän toki, että en ole juuri nyt kykeneväinen 5pv viikossa 8h työpäiviin, mutta haluaisin kyetä. Turhauttaa tosissaan kun olisi halu ja hinku tekemään, mutta et vain pysty. Olen opiskellut kaksi ammattia ja tehnyt todella töitä päästäkseni kiinni vakaaseen elämään, silti olen työttömänä ja erittäin epävakaana.
Välillä vihaan tätä sairautta, vihaan näitä mielialan vaihteluita, ainaista väsymystä ja samalla 100 eri ajatusta päässä ja jokapaikkaan pitäisi mennä samaan aikaan, vihaan sitä kun en pysty. Masennus hidastaa, AH/HD haluaa nopeuttaa ja epävakaus keikkuu näiden kahden välissä yrittäen olla tuomitsematta ja tukea milloin kumpaakin puolta. Kuulostaa hankalalta? Juu, se on. Pakko vaan hyväksyä että tällaset kortit on jaettu, näillä on mentävä ja tämä tilanne on vain hyväksyttävä. Julma todellisuus. Mutta parempaa huomista kohden tässä mennään kovaa vauhtia ja paljon on jo tapahtunutkin. Onneksi.

Kasailen tässä pitkin matkaa kysymyksiä, joista teen oman postauksen vastauksineen tulevaisuudessa. Jos sinulla on mitävaan kysyttävää, laita se kommentteihin. Otan mielelläni kysymyksiä ja kaikenlaista palautetta vastaan! Riippuu kysymysten määrästä milloin postaus tulee, mutta se varmasti tulee.

Tämän takia jaksan, olen maailman onnellisin kun saan kokea kaiken tämän riemun lapseni kanssa.
Kiitollinen-Siunattu-Onnellinen

-Suvi

Todellisuuden radikaali hyväksyntä.

Otsikkokin sen jo kertoo, tässä on todellisuus iskeny nyt kovaa päin kasvoja ja se on ollut vaan kohdattava.
Maanantaina oli dkt:n yksilötyönohjaus, jossa siis dkt terapeutit, niiden työnohjaaja ja minä. Yhteensä oli siis 5 terapeuttia mun lisäks.
45minuutin aika, mutta aikaa kulu n.1h10min, koko aika sellasta tykitystä etten perässä pysyny.
Joo, mulla on vihan hallinta ongelmia, en siedä ahdistusta ollenkaan ja paljon mielenpäällä asioita kokoajan, tiedän sen. Mutta kun mulle ladottiin kaikki asiat päin naamaa sekä puhuttiin asioiden oikeilla nimillä eikä kaunisteltu niin olihan se aika rankkaa kuultavaa..
Menin ihan sumussa maanantain ja tiistain, olin tosi väsynyt enkä oikee jaksan tehä mitään. Tiistaina sit raivokännit, kannattiko..no ei, ei todellakaan kannattanu.
Torstaina päätin sit ottaa itteäni niskasta kiinni ja oikeesti kohdata itseni kanssa nämä ongelmat. Ryhmiksessä pääsin vähän avautumaan maanantaista ja sielä sit huomasin että vähän on tuo mun ajatusmaailmakin muuttunut tässä dktn aikana. Täähän oikeesti toimii!!
Torstaina oli sitten peiliin katsomisen paikka ja tosiaan aika mennä itteensä. Tiiättekö ku ongelmien myöntäminen ja kohtaaminen ei oo kovin kivaa saati sitten helppoa. Ajatukset meni niin pohjalle ja kierin sellasessa itsesäälissä, ettei tosikaan. Ahdistikin tosi paljon, nukkumisesta ei tullu mitään. Loppujenlopuksi ryntäsin suihkuun, joka on mulle aina rauhottumis paikka ja sielä ajatukset selkenee.
Hetken sielä mietin ja rauhotuin, kunnes päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Nyt on muutoksen aika, tää elämä ei oo sen arvosta mitä haluan ja mä haluan rakentaa itelleni ja perheelleni elämisen arvoista elämää. Ahdistus helpotti suihkun aikana, itsesääli katos ja sain nukuttua.
Kiitos vaan dkt taitojen. Jos joku epävakaa lukee näitä kirjotuksia ja miettii onko tästä terapiasta hyötyä niin on, ja kannatan hakeutumista tähän hoitomuotoon.
Maanantaina mennääkii miehen kanssa yhdessä mun yksilöterapeutille, jännittää vähän mutta ihanaa että tuo mies jaksaa tukea ja yrittää ymmärtää paremmin. Taidan olla aika onnellinen kun hän mut vaimokseen otti :)
Aikamoista tunteiden vuoristorataa ollu tämä viikko, mutta tästäkin on taas selvitty. Positiivisemmalla mielellä ensiviikkoon.

Hyvin kuvaa tätä viikkoa tämä kuva.

-Suvi

Häpeä ja ahdistus

Johan mä kaikki kaksi päivää voinkii hyvin, jaksoin tehdä ruokaa, leipoa, siivota, leikkiä muksun kanssa jne. En nukkunut päiväunia, olin paremmalla tuulella eikä ahdistanut.
No, äsken se iski taas kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistutus siitä että olen sairas ja tällähetkellä tuntuu myös siltä että jos voin hyvin, asiat menee aina vähän huonommaksi mitä ne oli jo.
Tiedostan että kun suutun niin huudan ja paiskon ovia, unohdan kokonaan että asumme kerrostalossa. Arvasin sen päivän koittavan, kun naapurit huomauttavat asiasta ja se päivä koitti tänään. Mielialani romahti, tunteet iski pintaan, ahdistus, sydämen tykytykset ja muut fyysisetkin oireet palasivat hyvin voimakkaina. Häpeä on kova, mutta kovemmin iski se että valitus tapahtui anonyymisti heippa- lapulla. Olisin halunnut ehkä keskustella tästä asiasta viestin jättäjän kanssa, nyt se on mahdotonta. Lappukaan ei ollut kirjoitettu kauniiseen sävyyn, ymmärrän tämän, mutta silti, anonyymisti. En ymmärrä että miksi, tulen toimeen talon asukkaiden kanssa ja olemme monien kanssa paljon keskustelleetkin asioista kuin asioista niin oudolta tuntuu.

Tiedän ongelman, tiedän että asian on muututtava. Tiedän jopa miten! Olen huutamatta ja suuttumatta. Ongelmanhan tästä tekee se, että koen kaikki tunteet hyvin voimakkaana, kiihdyn 0-100 sekunnissa enkä mieti mitä sitten tapahtuu.
Nyt päälimmäisenä tunteena on häpeä sekä äärimmäinen viha itseään kohtaan. Miksi en hallitse tunteitani, miksi en hallitse itseäni. Tämä on sellainen hetki kun vihaan tätä sairautta sekä itseäni todella paljon.
Täältä nouseminen taas vie aikansa, vie paljon voimia tuntea näin ja miettiä näitä asioita. Nyt taidan painella suihkuun rauhoittumaan ja sieltä nukkumaan.

Fiilis vahva tämä

-Suvi

Ravitsemusterapeutilla käynti

Kävin tänään ravitsemusterapeutilla syömisen hallinnan sekä lihomisen takia.

Syöminenhän on ollut mulle ongelmana jo pitkään, ei suoranaisesti syömishäiriönä vaan syömisen häiriönä. 

Minulla ja syömisellä on ollut aina viharakkaus suhde, ihan pienestä pitäen. Silloin en suostunut syömään yhtään mitään. Nyt kun mielenterveysongelmat ovat tulleet osaksi arkea ja minua, on syömiseni mennyt paljon huonompaan suuntaan.

Syön kyllä monipuolisesti ja hyvin, mutta ajatus ruuasta ja syömisestä aiheuttaa kauhean häpeän tunteen. Julkisilla paikoilla tai jos syön samassa pöydässä muiden kanssa, ruoka-annokseni on erittäin pieni, syön mahdollisimman nopeasti, että pääsen pois tilanteesta. Jälkiruoat jätän melkein aina syömättä jos syön muualla kun kotona.

Ahdistus syömisestä on mennyt niin pahaksi, että mielummin nälkiinnytän itseäni odottaen että pääsen kotiin syömään. Jos ei ole mahdollista syödä salassa tai piilossa, turvaudun johonkin pieneen ja nopeaan esimerkiksi suklaapatukkaan. Kotona sitten tulee tunne että pakko saada ruokaa, jolloin syöminen lähtee käsistä ja on hallitsematonta. Tästä seuraa todella paha olo, henkisesti ja fyysisesti.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että paino on noussut huimaa vauhtia viime kuukausina ja vaatekoko on suurentunut useita kokoja. Vieläkään en tiedä mistä tämä johtuu, koska ruoka-annokset ovat normaaleja ja syön monipuolisesti. Ehkä se rytmi.. Lapsiviikolla syön säännöllisemmin, koska muksukin syö. Mutta lapsivapailla viikoilla aamupala saattaa venyä puoleenpäivään, lämmimruoka syödään klo 17-21 välisenä aikana. 

Ajattelin kyllä soittaa itselleni lääkäriajan, jotta pääsisin käymään kilpirauhaskokeissa. Hikoilen hirveästi, lihon paljon ja nopeasti sekä olen aina ja ikuisesti väsynyt. Ei tämä masennuskaan kaikkeen voi olla syy, vai voiko?

Syömisestä on tullut minulle siis ihan hirveä mörkö, ahdistaa kaikki ruokaan liittyvä keskustelu, tunnen kuinka ihmiset tuijottavat julkisilla paikoilla kuin iso olen ja lähipiiri varmasti miettii, miksi olen taas tässä kunnossa kuin hieman raskauden jälkeen, vaikka laihduin tässä välissä huimasti. 

Ja tämä on se ajattelutapa, josta pyrin eroon. Kukaan tuskin tuijottaa kadulla minua lihavuuden takia, jos tuijottaa niin pitäisi miettiä että ehkä se kattoo kuin hieno takki mulla on tai kuin kivasti olen meikannut. Ei aina ajattelisi pahinta. En usko myöskään että lähipiirini miettii lihomistani, olen useimpien kanssa tästä keskustellut ja kertonut heille että minulla itsellänikin on huoli tästä painon noususta. Tässä tulee hyvin epävakauden yksi pääpiirre hyvin esiin, itsensä tuomitseminen. 

Vaikuttaa kyllä kovasti itsetuntoon kun ei ole vaatteita tai saati varaa ostaa niitä ja pistää koko vaatekaappia uusiksi, kuljen siis vaatteissa jotka eivät istu päälleni yhtään. Mutta, minkäs teet. Uskon, että kropassani ei ole kaikki nyt kohillaan ja aijon ottaa asiakseni nyt selvittää mikä mättää. Samalla teen töitä ajatuksieni kanssa, sekä yritän saada minun ja ruuan suhteen kuntoon. Se kuuluisi olla nautinto, siitä kuuluisi tulla hyvä mieli. Minulle ei tule.

-Suvi

Itsensä tuomitseminen

Kipeä aihe varmasti jokaiselle epävakaalle.. Dktn keskeinen asia. Tärkeä asia.
Miten ollaan itselleen armollisia ja valideja? Miten jokaisesta epäonnistumisesta ei tarvitsisi vajota maanrakoon?
Itse olen itseni pahin vihollinen, ja siitä kovasti yritän eroon päästä. Olen kauhean ankara itselleni, joka aiheuttaa huonon itsetunnon ja on varmasti yksi suurimmista syistä masennukseeni.
Otetaan muutama esimerkki: Olen lihonut, joten olen automaattisesti ruma ja huono ihminen kenestä ihmiset pitävät vain säälistä.
Saatan myös täyttää tiskikoneen eritavalla kun joku muu, joten en osaa sitäkään tehdä oikein. Makaan sohvalla kipeänä kun asunto on kaaoksen vallassa, joten olen laiska ja huono äitikin vielä.
Eikä nämä todellakaan jää tähän, saatan miettiä jotain tekoani vielä vuosien päästä. Taisin olla 12 kun suihkutin kokikset yhden kiusaajani päälle, siitä on nyt 13 vuotta ja mietin yhä usein miksi olin niin ilkeä hänelle ja pitäisikö pyytää anteeksi. Otan ihmisten katseet itseeni, varsinkin jos katsotaan oudosti. Tulkitsen ihmisten eleitä, puhetyyliä ja kaikkea hyvin paljon, jotta tiedän milloin minusta ei pidetä.
Tässävaiheessa pitäisi varmaan kysyä että mitä helvettiä? Miksi teen näin itselleni. Se, että teen asiat eritavalla kuin joku muu ei tarkoita ettäkö tekisin väärin. Tai jos olen erimieltä jostain, ei tarkoita että olisin väärässä. Tai huono ihminen.
Kun on ympärillä koulukiusaamista ammattikouluun asti eskarista, kun on porukan ulkopuolinen kun ei ole viimeisintä huutoa leluja tai vaatteita niin itsetunto kärsii väkisinkin. Mutta eikai joka asiasta tarvitsisi itseään rankaista.
Olen saanut elämältäni sen mihin olen aina pyrkinyt, minulla on kaksi ammattia, upea lapsi ja maailman paras aviomies. Olen siis

tehnyt jotain oikein, ehkä en olekkaan niin paska ja huono ihminen kuin luulin?
Olen nykyään onnellinen. Vaikka se on hankala myöntää enkä koe sitä ansaitsevani, olen silti onnellinen.
En ole ehkä laiha uhreilija tyttö, en ole paras kotitöissä enkä varsinainen kodin hengetär mutta, meiltä ei ikinä puutu ruokaa, meillä on aina perus siistiä, meiltä ei perheestä puutu rakkautta.
Olen maailman paras äiti lapselleni, vaikkakin välillä tyhmä ja ymmärtämätön mutta niinhän me kaikki vanhemmat välillä.
Kovin sekava teksti, mutta tästä aiheesta on sekaisin ajatuksetkin.
Olen päättänyt opetella olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni anteeksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta varmasti helpottavaa.

-Suvi

Epävakaus & Vanhemmuus

Pahoittelen taukoa kirjoittelusta, on tää masennus menny nyt siihen suuntaan että mitään "ylimääräistä" ei jaksa!
Ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta vanhemmuus ja miten epävakaus vaikuttaa tähän.

Olen siis 5vuotiaan tytön äiti, sain lapseni vähän ennen 20v syntymäpäiviäni. Emme ole enää lapsen isän kanssa yhdessä, mutta melkein päivittäin tekemisissä ja hyvissä väleissä. Yhteishuoltajuus on ja viikko-viikko systeemillä mennään eteenpäin. Tähän asti n.4v on toiminut hyvin, tai siis paremminkin kuin hyvin! Olen todella tyytyväinen tilanteeseen!
Itsehän olen hyvinkin impulsiivinen ihminen, en mieti mitä sanon ja teen ennenkuin ajattelen. Tuli aika nopea kasvunpaikka kun kuulin odottavani lasta ja shokki se olikin. Ainakin muille! Opiskelija, vasta aloittanut seurustelun lapsen isän kanssa, juuri muuttanut pois perhekodilta ja koulu takkuaa ja menee vähän liian lujaa.. No, päätettiin lapsi pitää joten väkisin tuli aikuistumisen ja vastuullisuuden opettelu.
Vastoin kaikkien (osittain myös itseni) pelkoja kaikki on mennyt täydellisesti! Lapseni läsnäolo rauhoittaa minua. Kärsivällisyyteni on kasvanut hurjasti lapsen tuomien haasteiden mukana! Lapseni omaa yhtä kovan luonteen kuin itselläni on ja kun kaksi vahvaa päätä ottaa yhteen niin sota on valmis kun kumpikaan ei anna periksi. Olenkin keksinyt monia kiertoreittejä asioissa, esimerkiksi jos ruoka ei maistu niin annan vaihtoehdon "joko syöt ruokasi tai sitten saat syödä reikäleivän reikiä" ja tämä on hauskaa ja ruokakin alkaa maistumaan!
Olemme kovia ottamaan kyllä muksuni kanssa yhteen, välillä tulee huudettuakin. Puolin sun toisin, tytöllä kun ei mikään ihan pieni ääni ole. Saadaan nopeasti kyllä sovittua ja puhuttua asiat, kukapa aina jaksaa olla kiukuttelematta? Tuskin kukaan.

On toki ollut hankaliakin asioita, mm. Silloin kun olen masentunut niin mieheni hoitaa pääsääntöisesti tytön ulkoilut ja aktiviteetit. Näinä hetkinä tunnen syvää häpeää ja vihaa siitä miten huono äiti olen. Siitä suosta on hankala päästä eteenpäin, mutta hyvä tukiverkosto on auttanut asiaa. Olenkin ajatellut, että mielummin käytän energiani itseni parantamiseen ja pakollisiin toimintoihin muksun kanssa, kuin että ylisuoritan ja väsyn lisää, jolloin olo menee kaikin puolin huonoksi.

Olenkin sitämieltä, että kun on tyttöviikko ja likka on kotona, voin kaikin puolin paremmin. Tunnen oloni tärkeäksi, rakastetuksi ja tarpeelliseksi. En vaihtaisi äitiyttä mihinkään ja haluan lisää lapsia, tai ainakin vielä yhden.
Toki vielä teininä ajattelin suurperhettä mutta ne haaveet hävisi kyllä kuin tuhka tuuleen kun kasvoin, yksi tai kaksi lasta menee mutta jos niitä olisi 4 tai enemmän niin en uskoisi enää jaksavani, toki mistä sitä voi tietää.

Ajattelin kertoa tytölle sairaudestani, kunhan hän vähän tuosta kasvaa. Nykyään jos on huono päivä niin selitän sen vain äidin väsymyksellä, jolloin katsotaan lastenleffoja ja lojutaan sohvalla!

Haluaisin tietää miten epävakaus vaikuttaa muiden vanhemmuuteen tai perhe-elämään? Kertokaa toki :)

-Suvi

Voi syksy!

Pitkästä aikaa jaksan taas päivittää tännekkin kuulumisia, olen ollut aika uupunut ja voipunut johtuen syksystä ja sen tuomasta masennuksen syvenemisestä. Joka syksy sama kuvio, menen enemmän maihin, olen väsyneempi ja kiinnostus kaikkea kohtaa häviää.
Tänä syksynä olo on ollut huonompi kuin aijemmin, en tiedä sitten johuuko se kokoaikaisen masennuksen tiedostamisesta vai mistä. Toki saattaa vaikuttaa sekin kun nyt olen vain kotona, ei ole pakko raahautua mihinkään muualle kun maanantaisin&torstaisin dkt:hen. Välillä sekin tuntuu hyvin raskaalta eikä kiinnostaisi mennä mutta menty on silti.

Painokin vaan nousee, vaatteet ei mahdu. Ulkona alkaa olemaan talvi ja talvitakki ei mene kiinni. Ei lähellekkään.
Tiedän, liikunta ja terveelliset elämäntavat. Mutta miten? Ei ole voimia lähteä hikilenkille, hyvä että on voimia edes käyttää naapurin koirat lenkillä kun hän ei juuri itse pysty. Valitan lihomisesta, syön ahdistukseen lihomisesta ja pam, noidankehä valmis. Taas.
Ehkä pitäisi pyytää lähete ravitsemusterapeutille, minulla ja ruolla kun on erittäin epäterve suhde niin se voisi auttaa syömään oikein ja suhteutua ruokaan eritavalla. Olisikohan siitä apua? Jos joku on käynyt niin laita kommenttia ja kerro ihmeessä!

Mutta palataan tähän syksyyn. Hankalaa ja vaikeaa aikaa, dkt taidot ovat käytössä ja usko niihin loppumassa. Ei jaksa panostaa, jolloin en ole mukana täysillä, jolloin taitojen käyttö sekä toimivuus ovat kyseenalaisia ja heikkoja. Terapeutti sanoi että hyvä että edes yritän käyttää.
Paniikkikohtauksetkin ovat palanneet. Pieniä hengenahidstuksia ja sydämentykytyksiä olen saanut säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta viimeviikolla sain kaksi isoa. Huh, olin jo unohtanut miten ikäviä ne ovatkaan. Voisin veikata isoksi syyksi
Masennuksen, väsymyksen ja kokonaisvaltaisen uupumisen.

Monelle syksy on ihanaa aikaa, nättiä ja kohta tulee lunta. Toisille syksy on vaikeaa ja suorastaan tuskaista aikaa niinkuin minulle. Onneksi on iloisia ja positiivisiakin asioita mm. Ihanat juhlat tulossa lähipiirissä, siskoni lasten syntymäpäivät, joulu.. Ihana katsoa oman lapsen joulun odotusta jännityksellä. Itsehän rakastan joulua ja kohta saa laittaa valoja ja vähän joulusisustusta. Kyllä se aurinko paistaa vielä tähän risukasaankin.

-Suvi

Ihmissuhteista

Viisi päivää edellisestä kirjotuksesta. Asiaa olis kyllä mutta inspis kirjottaa on puuttunu.
Tänään taas yksilöterapia käynnillä mietittiin ihmissuhteita.
Itselläni ihmissuhteiden ylläpitäminen on aika hankalaa ja olenkin monet sillat polttanut takanani. Nykyään minulla on pari ystävyys suhdetta, joita pidän yllä henkeen ja vereen.
Itselleni ystävien saaminen ei ole ollut todellakaan itsestäänselvyys. Koulukiusaaminen koko koulun ajan, ammattikouluun asti on jättänyt arvet. Uudet ihmiset ja uudet tilanteet pelottavat. Alan hikoilla, kädet tärisevät ja tuntuu kuin happi loppuisi, en saa sanaa suustani ja tuntuu kuin kaikki katsoisivat ja arvostelisivat. Pelottavaa, hyvin pelottavaa. Mutta näistäkin tilanteista huolimatta olen onnistunut saamaan muutaman ihan parhaan ystävän.
Kaveripiirini on mennyt usein uusiksi, muutto perhekotiin toiseen kaupunkiin, sieltä taas uuteen kaupunkiin. Toki myös ihmisten valinnat jotka vaikuttavat omaankin elämääni ovat osittain laittanut kaveripiiriä uusiksi.
Vuorovaikutustaidoista puhutaan DKTssa, niitä harjotellaan ja käsitellään. Omat vuorovaikutus taitoni ovat todella huonot, joten odotan innolla mitä taitoja taas opin!
Ihmissuhteiden ylläpitäminen vaatii minulta paljon. Kun suutun, olen erittäin ilkeä suustani, en yhtään mieti mitä sanon. Tässä olen parantanut huomattavasti, hengitän ennenkuin sanon. Saatan jopa miettiä sanojeni seurauksia! Tämä ei kyllä toimi vielä ihan parisuhteessa, siinä kun on niin vahvat tunteet ja niiden hallitseminen on vaikeaa.
Puhun myös liikaa. Ihmiset jotka ovat tavanneet minut, todellakin sen tietävät. En ole hetkeäkään hiljaa, minut onkin nimetty moottoriturvaksi sekä räpätätiksi. Pitäisi kai antaa muillekkin suunvuoro, sitähän se vuorovaikutus on.
Mietin myös usein miten muilla epävakailla menee ihmissuhteet, olenko ainoa jolla on hankaluuksia. Luultavasti en, mutta enhän minä sitä voi tietää.
Kertokaa kokemuksia!

Lenkiltä tänään. Upeat maisemat meillä kotkassa!

-Suvi

Syksyisiä mietteitä.

Ompa ollu taas hankala alkuviikko, väsyttää ja ottaa päähän koko ajan kaikki. DKT taitoja harjoiteltu useampaankin kertaan, mm. Viisas mieli ja huomion siirtäminen muualle on ollut paljon käytössä, onnistumisesta en sitten niin tiedä.

Viikonloppuna oli kaksi tilannetta jolloin mietin että lähdenkö päivystyksestä hakemaan rauhoittavia. Pienet paniikki/ahdistus kohtaukset ovat tulleet osaksi jokapäiväistä elämää ja kaikki tuntuu vaan hankalalta. Lääkkeitähän en siis tällä hetkellä syö ollenkaan, lopetin ne kun halusin kokeille kokonaan lääkkeetöntä elämää. En ole huomannut että venlafaxinin ja e-pillereiden jälkeen olo olisi huonontunut, vaan päin vastoin olo on selkeämpi kuin aikoihin. Tiedä sitten onko syynä e-pillereiden vaiko venlafaxinin lopetus, kumpaakaan en aijo alottaa uudestaan.
Ajattelin kyllä jossain vaiheessa kokeilla AD/HD lääkitystä, mutta toisaalta olen pärjännyt tähänkin asti niin en tiedä sitten.

Päälimmäiset fiilikset on vaan lähteä erakoksi jonnekkin metsän keskelle hetkeksi, mutta itsehän olen itseni pahin vihollinen koten hyötyä siitä ei taitaisi olla.
Onkin outoa, että kun meillä on tyttö kotona (meillä on viikko-viikko) niin kaikki on helpompaa, itsensä hillitseminen on helpompaa ja on helpompi hengittää. Vaikka ei uskoisi! Nyt on tyttöviikko ja vaikka onkio hankalaa niin silti tuntuu paremmalta kuin esimerkiksi viimeviikolla tuntui. Tulee selkeys ja rytmi elämään, rutiinit ja arki.

Miten te muut epävakaat, vaikuttaako syksy teihin jotenkin? Minulla se ainakin aina vie mielen matalammaksi kuin muuten, ulkona sataa vettä ja on harmaata. Toisaalta kynttilät ja valot tuovat iloa elämään. :)
Entä mikä on sinun lempi kohtasi kotona? Minun omani laitan alle.

S

Tunnesyömistä ja terveellisiä elämäntapoja

Tässä matkalla terapiaan aina miettii kaikenlaista, tällähetkellä mietityttää miksi olen päästänyt itseni näin huonoon kuntoon fyysisesti.
Mielenterveysongelmat vaikuttavat koko kroppaan, henkiseen ja fyysiseen oloon. Raskaus aikana tuli n.30kg kroppaan lisää, synnytyksen jälkeinen masennus ei ainakaan helpottanut niiden pois saamista.
Tunnesyöminen ollut ongelmana nyt kuutisen vuotta ja siitä on aivan todella hankala päästä eroon. Ikuinen noidankehä, syön, seuraavaksi ahdistaa, ällöttää ja sitten taas syön. Tätä noidankehää on taas menty nyt kuukauden verran.
Asiaa helpottaisi kun pääsisin töihin, olisi rytmit ja valvominen myöhään loppuisi, niin loppuisi tämä noidankehäkin.
Nyt kun taas huomasin että vaatteet eivät mahdu tai istu ja olo on muutenkin kuin pullataikinalla, ajattelinpa lähteä tänään lenkille. Saa nähdä lähdenkö, mutta tarkoitus olisi.

Ennen raskautta ratsastin, kävin lenkillä, oloni oli hyvä ja olin terve. Toki minulla on polveni kanssa ongelma joka rajoittaa jos kipeytyy, ja sehän kipeytyy.
 Sain synttärilahjaksi viime vuonna pyörän, tänä kesänä poljin 2kertaa. Ostettiin uimarannekkeet miehen kanssa, käydään uimassa silti ehkä 1x/kk. Sain valmistujaislahjaksi polarin urheilukellon, kädessä se on ollut viimeksi kesän alussa. On yritetty motivoida ja ainakaan välimeistä se ei jää kiinni. Vaa'alla en mene edes käymään, saattaa olla että itku tulisi.
Koska fyysisesti voin nyt kovin huonosti, on myös henkinen puoli romuna. Viikokorttiin tullut kovia merkkejä ahdistuksesta, pahasta olosta, väsymyksestä, raivoamisesta, alakuloisuudesta. Hmm, syysmasennusko se sielä taas vaiko tämä fyysisen vointi.
Minulle yksi epävakaan persoonallisuushäiriön oire on että tuomitsen itseni rajusti. Olen todella ankara itselleni, mutta miksi annan itselleni luvan tässä asiassa löysäillä, sen kun tietäisi.
Miten saada motivaatio liikuntaan takasin? Miten elää terveellisesti, jos on koukussa roskaruokaan ja kaikkeen hyvään. Ainiin, alkoholi lihottaa kanssa.. miten saada turha ulkonakäynti loppumaan kun kotona ahdistaa olla? Tässäpä tämän päivän mietteet. Onneksi kohta pääsee avautumaan ja puimaan näitä mietteitä.

Terveellistä eikö? Tässä ei näy tämän jälkeiset "jälkiruuat" ja nehän se ongelma on.

-Suvi

Epävakaus & parisuhde

Meillä epävakailla kun saattaa olla ongelmia ihmissuhteiden ylläpitämisessä ja vuorovaikutuksessa, on syytä kumppanin kanssa keskustella tarkat pelisäännöt esimerkiksi riita tilanteessa.
Me kumppanimme kanssa olemme seurustelleet  n. 3 vuotta, olleet kihloissa vuoden ja naimisiin menimme 21.7.2018. Etenimme nopeasti, mutta olemme molemmat täysin varmoja suhteestamme ja rakkaus toisiamme kohtaan on valtava. Ja niinkuin moni osaa laskea, lapseni on 5 vuotias, joten hän on edellisestä suhteestani.

28.9.2017 <3 vastasin kyllä. 

Muutimme aika nopeasti mieheni kanssa yhteen ja siinä oli (on) hieman opettelua. Molemmilla pinttyneet ja kaavoihin kangistuneet tavat ja niitä oli hankala muuttaa. Loppujen lopuksi keskustelut päätyivät riitoihin.
Riitelemme edelleen päivittäisistä asioista, mutta vähemmän. Kävimme yhdessä puhumassa psykologille joka avasi meille molemmille epävakaan maailmaa ja sitä kautta mieheni ymmärsi minua paremmin ja minä osasin suhtautua tiettyihin asioihin jo silloin eri tavalla.
Epävakalla tunteet heittelevät 0-100 nopeasti ja vaihtuvat silmänräpäyksessä. Ei se ole kumppanillekkaan helppoa yrittää pysyä tunteiden perässä, varsinkaan jos niistä ei puhu.
Itse ahdistun todella helposti ja silloin vedän suojamuurin päälle, ei minunkaan puoliso todellakaan aina tiedä, miksi olen niin ahdistunut ja pahalla tuulella, miksi olen ihan kuin eri ihminen kuin esimerkiksi eilen.. Meillä ei kauheasti tunteista puhuttu, ennen ensimmäistä kunnon romahtamista. Sitten oli pakko vain luottaa ja uskoa toiseen, avautua kunnolla. Romahdus kävi ennen diagnoosia, ja se johti kunnon masennukseen josta alkoi matka kohti avun hakemista.
Meillä ei ole todellakaan ollut mikään helppo seurustelun alku, siihen päälle minun mt- ongelmat, masennukset jne.. Olemme kuitenkin huomanneet että kaikesta selviää ja jos jokin auttaa niin puhuminen. Keskustelkaa vaikeat asiat halki, vaikka se pahalta tuntuukin niin ajan kanssa se auttaa ja helpottaa.

21.7.2018 vastasin tahdon <3

Vaikka suhteemme saattaa olla räiskyvä ja joidenkin silmään näyttä riitaisalta, niin tämä on meidän tapa. Vitsailu, vittuilu ja pään aukominen kuuluu meidän suhteeseen ja sillä näytämme rakkautemme toisillemme. Toki kaikki suhteet, niinkin myös meidän suhde vaatii ihania sanoja, kehuja, toisen huomioimista ja romantiikkaa. Kyllä meillä sitä on mutta se vain tapahtuu meidän ollessa kahden. Se on meitä ja meidän tapa.

-Suvi