Best of 2019

Tässä kooste tämän blogin vuodesta 2019! Blogille vuosi oli hyvä, itselleni parempi kuin aikoihin! Vaikka blogi epävakautta käsitteleenkin, on se ollut aika vauva painotteinen koko vuoden :)
Tässä olkaa hyvä!

5 Puoliväli
Tämä postaus koski vauvaa, siihen valmistautumista, hankinnoista ja omia fiiliksiä! Ihanaa että nämä muistot odotuksesta jää tänne blogiin

4 Ultrakuulumisia
Tässä postauksessa kerroin mm, vauvan sukupuolen  ja kuten otsikkokin sen kertoo niin ultakuulumisia. Sisältää myös paljon vauvan vaatteista mitä oltiin hankittu. Silloin mietin että menee ikuisuus kun noita pääsee käyttämään, nyt ne on jo pieniä! Mihin tämä aika menee?

3 Loman alotusta ja kuulumisia!
Tämä postaus kertoi meidän kesästä. Odotuksesta, synttäreistä, kuntouttavan työtoiminnan loppumisesta. Postaus sisältää myös linkin mun kirjoittamaan ohjaamo blogiin!
Edelleen olen niin kiitollinen tuosta mahdollisuudesta olla ohjaamossa töissä edes hetki.

2Kuulumisia ja.. Vauva!
Olin pitänyt salaa pientä päiväkirjaa raskaustestin tekemisestä asian julkistamiseen. Tämä postaus sisältää alun fiilikset raskaudesta sekä meidän kuusamon reissun kuvat ja tarinat! Ihana postaus omastakin mielestä, ihana fiilistellä ja palata taas siihen aikaan kun tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin, nyt meillä on ihana nelikuinen poika nukkumassa omassa sängyssään :)

1 Miehen sanoin...
Tämä postaus oli lukija sekä kommenttimääriltään ehdottomasti luetuin!Postaus kertoo meidän tarinan, ja mun epävakauden miehen silmin. Erittäin mielenkiintoinen myös omasta mielestä! Olen niin onnellinen tuosta  miehestä joka tukee ja ymmärtää. En väitä että tämä vauva-aika olisi mitään ruusuilla tanssimista, mutta yhdessä me silti ollaan :)

Tässä tämän blogin viisi luetuinta postausta vuodelta 2019! Tervetuloa vuosi 2020!

-Suvi

Loman alotusta ja kuulumisia!

Nyt mä olen lomalla! Kuntouttava työtoiminta loppu perjantaina. En oikeen tiiä mitä mieltä oisin siitä, koska tykkäsin olla töissä Ohjaamossa ihan kamalastii mutta toisaalta  olo alkaa olla aika tukala, että kai tää tekee vaan hyvää alottaa loma nyt.

Sain ihan hirmuhyvät palautteet työkavereilta ja ohjaajilta. Tunsin itteni hyödylliseksi, ja ilmeisesti musta hyötyä olikin, mikä mahtava tunne! Meillä oli perjantaina läksiäisiet ja tuli kyllä itku kaikista niistä ihanista sanoista mitä mulle sanottiin. Olin niin onnellinen!

Perjantaina kuunnellessani palautteita, tein myös yhden todella ison huomion. Mun olo on parempi kuin  kertaakaan saatuani diagnoosit ja sairastuttuani masennukseen. Olen nykyään taas energinen, positiivinen ja hymyilen usein! 

En ole edes itse tätä huomannut, ennenkuin vasta perjantaina. Ja tajusin, että voin nykyään niin paljon paremmin kuin ennen. Toki sairaudet kulkee mukana, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa ja olen sinut esimerkiksi epävakauden kanssa. 

Olen todella kiitollinen Kotkan Ohjaamolle, että sain olla sielä töissä. sain olla heille hyödyksi ja tarpeellinen. .

Kirjoitin Ohjaamo blogiin myös tekstin matkastani Ohjaamossa. Sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ.

Laitoin facebookkiin päivityksen koskien tätä viimeistä 1,5vuotta. En ole julkisesti sairauksistani huudellut joten tämä oli  vähän kuin olis tullut kaapista ulos :D

Tässä pientä blogitaukoa pidellessä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tyttären 6v synttärit, joita juhlittiin kahtena päivänä. Hulinaa riitti, ja olin aika väsynyt tämän viikonlopun jälkeen. 

Lauantaina oli sukulaissynttärit, ja päivän kohokohta tais olla kun mun sisko, äiti, veljen tyttö ja siskon lapset tuli käymään. Huonojen välien takia ei kauheesti olla nyt nähty ja ilmeisesti ikävä ollut. Mullakin ollut kyllä ikävä noita muksuja :)

Sunnuntaina oli sitten kaverisynttärit. Järjestettiin aarteen etsintä, joka paljastui aika kivaksi puuhaksi. Muuta järjestettyä ei ollut. Meille tais olla kutstuttu ne tarhan äänekkäimmät lapset kun kuudesta lapsesta lähti hurjan kova meteli :D 

Synttärisankari oli tällä meiningillä koko viikonlopun!
:D

Tämä kakku oli aivan superhyvää! Ikinä ei ole kakku mennyt
näin hyvin kaupaksi kun tämä.

Mansikkaa, banaania, sulatettua suklaata ja jääkaappiin.
Hitti! Hyvä, helppo tehdä. Ja yks mun suosikeista :)

Omat 26v synttärit kerkesin viettää tässä välissä, sain mieheltä ihanimman lahjan ikinä. Olen kinunut uutta lompakkoa jo ikuisuuden, nyt sain yhdistetyn synttäri ja hääpäivälahjan!

TÄYDELLINEN <3

Käytiin myös Helsingissa pakohuoneessa, joka saatiin häälahjaksi vuosi sitten. Oli superhauskaa, vaikkakin todella kuuma. Selvittiin ulos ja jäi aikaakin vielä 10minuuttia. Aika tehotiimi ollaan! 

Tänään juhlittiin miehen kanssa ekaa hääpäivääkin. Aika mennyt kauhean nopeesti, vauvan tuloonkaan ei ole enää pitkä aika. Nyt on rv 32+4!! Raskaus mennyt hyvin, omalla painollaan. Toki oikea jalka turpoilee ja on kipeä, mutta toivon mukaan helpottaa kun tämä raskaus on ohi.

Kerkesin jo veritulppaa epäillä, ja niin kerkes lääkäritkin joten pieni klexane kuuri oli tässä välissä. Onneksi ultratessa ei tulppaa löytynyt. 

Miten teillä on kesä mennyt? Mitä teille kuuluu? 

-Suvi

Vauvajuttui ja juhannusjuttui!

Nyt eletään raskausviikkoa 29, tarkalleen 28+5. Ei ois enää kauaa kun saadaan pieni ihminen syliin, ja olen tästä todella onnellinen. Raskaus on sujunut hyvin ja fyysisesti ihan ok, mutta henkisesti en nauti olostani yhtään.
Moni ois onnellinen saadessaan kokea raskauden ja äidiksi tulemisen, minäkin toki olen onnellinen että saadaan terve lapsi ja kaikki on hyvin, mutta! Mä en voi sietää mun oloa enää! Maha on edessä, kaikki paikat turvoksissa, närästää koskee ja sattuu jokapaikkaan. Mielialat heittelee jatkuvasti, mun kokoa kauhistellaan, itkettää ja naurattaa ihan ilman syytä. En voi väittää nauttivani raskaudesta, yhtään.

Tässä esimerkkinä mun jalka. Täynnä nestettä ja hiton kipee.

Ei mennyt kengät jalkaan, eikä auttanut kylmä, koho, hierominen, Ei mikään.

Yksi näistä raskauden "ihanista" oireista...

Toki epävakaus sairautena tekee ihmisen mielestä aika ailahtelevan. Mun mielestä se tekee todella ailahtelevan, siihen päälle vielä hormoniraivarit, yhtä-äkkiset nälkäkiukkuraivarit, mielihalut, yhtä-äkkiset ylenpalttiset onnellisuuden tunteet jnejne niin ei ole helppoa! Ei mulla, eikä varsinkaan niillä jotka mua joutuu kestämään.
Sitten, mitä tulee huonoon itsetuntoon ja valmiiksi lihavana olemiseen. Mikä ihme siinä on, että raskaana toisen kroppaan saa kajota ja sitä saa kommentoida? "Oletpa leveä. kiva kun ei varmaan löydy vaatteita ja on kuuma" "Montako sieltä tulee" "Montako kuukautta vielä, luulin että synnytät jo maaliskuussa". Voin sanoa, että ei ainakaan mieltä ylennä noi kommentit. Tiedän olevani lihava, enkä liiemmin nauti raskauden tuomista kehon muutoksista, kiloista saati turvotuksesta. Jopa kyyneleitä olen tämän vuoksi vuodattanut, silti kaikille kommentoijille vaan hymyillyt ja näyttänyt kun ei tuntuisi missään, vaikka samaan aikaan sattuu aivan saatanasti. Ihmiset, älkää kommentoiko toisten kroppaa. Oli sitten raskaana tai ei. Ei liiallista laihuutta, ei liiallista lihavuutta tai yhtään mitään muutakaan. Te ette tieädä ihmisten taustoja, ettekä sitä miltä se toisesta ihan tosissaan tuntuu.

Viikko 28. Alkaa masulla olemaaan jo kokoa!

Onneks tässäkin asiassa on kaksi eri puolta, olen myös samaan aikaan älyttömän onnellinen saadessani kohta pienen pojan syliin, tehdessäni tyttärestäni maailman onnellisimman isosiskon ja aviomiehestäni maailman onnellisimman ja parhaimman isän. Muista sukulaisista puhumattakaan. Rakastan hommata vauvajuttuja, silitellä mahaa, tuntea onnellisuutta jokaisesta (ei sattuvasta) potkusta ja liikkeestä, Vaikka tämä henkisesti raskasta onkin niin kyllä palkinto on varmasti kaiken tän arvosta <3

Tämänkin vuoden juhannus vietettiin saaressa mieheni suvun seurassa. Hyvää ruokaa, hyvää seuraa, nukkumista ja lepäämistä. Talviturkkikin tuli heitettyä vaikka oli aivan sairaan kylmää vettä!

Mun tän vuoden juhannusjuomat :D

Rakastan tätä maisemaa <3

Minun ihana rakas aviomieheni. Tärkein tuki ja turva mulle ikinä,
en varmaan ois kaikesta selvinny ilman.
En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olenkaan saadessani
elää ja olla tän ihmisen kanssa.
Kiitos rakas <3

Tänä juhannuksena nautin vielä jotenkin ihan  extra paljon siitä, että mulle tärkeet ihmiset oli lähellä.
Olin ihan älyttömän onnellinen saadessani viettää juhannusta ton porukan kanssa. Tänä vuonna tyttäkin oli juhannuksena isällään, ensi juhannuksena meitä onkin sitten neljä :)

Näihin kuviin ja tunnelmiin, ihanaa kesänjatkoa kaikille!!

-Suvi

Dktn loppu

No, nyt koitti se päivä kun dktn ryhmäterapia loppui. Tänään oli viimeinen päivä eli mun dkt kesti n. 9kuukautta.
Yhdeksän hemmetin pitkää ja opettavaista kuukautta! Lopettaminen tuntui haikeelta ja irtipäästäminen tosi vaikeelta. Kun kuulin että ryhmä loppuu, oli se järkytys. En mielestäni ollut ollenkaan valmis lopettamaan, enhän mä edes edistyny mihinkään. Ainakin siltä se tuntui, kunnes tajusin kelata aikaa taaksepäin ja tajusin miten paljon työtä olin tehnyt ja miten paljon olen todellisuudessa edistynyt!
Eroahdistus ryhmästä tulee varmasti, nyt jää se mulle tärkein tuki eli vertaistuki pois.  Vaikka pääsääntösesti tuntuu että pärjään ihan hyvin, niin uskon että vaikeuksia varmasti tulee. Ryhmän jälkeistä taantumaa. Jos joku sielä ruuduntakana on käynyt dktn, oisko vinkkejä tulevaan?

Sain ohjaajilta tämän kortin.
Täytyy muistaa, että jokaisessa päivässä on aina jotain kaunista <3

Maanantaina oli lääkäri mun hoidon jatkosta. Jatkan dkt:n yksilökäynneillä vauvan syntymään ja siihen asti että saadaan arki rullaamaan. Tämän jälkeen alan etsimään itselleni psykoterapeuttia ja sitten kelan tukemaan pskoterapiaan kohtaamaan menneisyyden haamut! Jännää, miten paljon edistyin jo tässä vajaassa vuodessa, saattaa olla hyvin että pääsen tavoitteeseeni joskus eli elää hyvää, tasapainoista ja onnellista elämää! En ole vielä koskaan ollut näin motivoitunut ja lähellä tavoitettani, mulla saattaa olla vielä toivoa :D Minä, joka olen todella perusnegatiivinen ihminen, olen alkanut muuttumaan positiivisemmaksi! Ajattelen asoioita nykyään paljon valoisammalla mielellä ja ehkä kaikki ei ole aina niin synkkää ja negatiivista.

Tällähetkellä koen, että elämäni pyörii vallan mainiosti eteenpäin. On haaveita, on suunitelmia. Tykkään työstäni, avioliitossa vakaa vaihe menossa. Ehkä elämä ei olekkaan niin kamalaa mitä olen sen aina olettanut olevan, kun osaa katsoa vain oikein :)

Hauskaa loppuviikkoa kaikille! :)
-Suvi

Yksinäisyys

Paljon kun on taas raskaana miettinyt omaa elämääni, niin ajattelin tulla kirjoittamaan niinkin ajankohtaisesta asiasta varmasti monelle, kuin yksinäisyys.

Yksinäisyyttä on varmasti paljon ja monen laatuista. Itselläni se näkyy jälleen raskautumisen jälkeen sillä, että ei vain yksinkertaisesti ole ihmisiä ympärillä. 

Ei ole ihmisiä jotka kutsuisivat kahvittelemaan tai grillaamaan. Ei ulkoilemaan, ei käymään. Viimekesä meni kavereiden ja sukulaisten kanssa mökkeillessä, terasseilla, ulkona viihtymässä ja lasten kanssa paljon aikaa viettäen. Nyt ei ole mitään. Olen täysin yksin, miehen kanssa. 

Ymmärrän, baari kutsut on jäänyt pois mutta ei raskaus ole sairaus? Miksei raskaana ollessa ole ystäviä? 

Nyt asiaan vaikuttaa runsaasti myös huonot välit perheeseeni, ei tule heiltäkään yhteydenottoja paitsi päivittäiset puheut äidin kanssa. Sielä mun sisarukset mökillä lapsien kanssa touhuavat, mutta me ollaan aina vaan täälä kaupungissa, kerrostalohelvetissä ja täysin ilman sosiaalisia yhteyksiä. Kyllähän se hieman pistää harmittamaan..

No, ehkä sitten ensikesänä, jos silloinkaan. 

Kyllä mulla on ainakin yksi luottoystävä jonka kanssa pidetään yhteyksiä päivittäin. Näkeminen nyt jäänyt vähälle sairastelujen takia, mutta tiedän että sielä hän on aina valmiina mua varten <3

Tässä kuva lapsestani ja Pieniä Kavioita blogin kirjoittajan shettisori Ossista.

Oltiin kohtaamisia kotkassa- tapahtumassa hetki sitten, sieltä napsasin. Ihana tapahtuman, kenenkään ei silloin tarvitse olla yksin. Näitä lisää jokapuolelle! Ehkäistään yksinäisyyttä yhdessä :) 

Huomaan itsestäni että mitä pidemmälle tämä raskaus etenee, sitä pahantuulisempi olen.

En nauti tästä olosta yhtään, kaikki vaan v^tuttaa, kävely sattuu ja on tukala olla. Tänään on kuitenkin vasta 25+0, joten ois vielä 15 viikkoa jäljellä laskettuun. Toki olen onnellinen, että saan olla raskaana ja  minulla on mahdollisuus saada lapsi. Mutta nämä raskauden huonot puolet menevät kyllä hyvien ohi ja en kyllä voi sanoa nauttivani tästä yhtään.

Meidän neiti aloitti jalkapallo harrastuksen ja on kovin innoissaan tästä. Paljon treenaa! 

Auttaa paljon motoriikkaan ja koordinaatioon, joka neidillä on hieman hakusessa. 

Aloitti myös ratsastuksen, mutta sillä saralla edetään hitaasti ja rauhassa. Heppaihmisenä hirvittää kun tietää mitä voi tapahtua. Hysteerinen äiti täälä  hei!

Muistakaa kysellä toisiltanne kuulumisia ja välittää toisistanne. Jos huomaatte, että joku on yksin niin käykää kysymässä onko kaikki hyvin. Ei jätetä ketään yksin!

Oletko sinä tuntenut yksinäisyyttä?

-Suvi

Miehen sanoin...

Oon pitkään jo miettinyt, että pitäskö mun pyytää mieheltä blogipostaus jossa se kertoo oman näkemyksensä epävakaudesta ja sen kanssa elämisestä. Tässä sitä nyt ollaan, joten päästetään Jappe vauhtiin!

Jassoo emäntä pisti pahaan paikkaan. En osaa kirjottaa saati harvoin muotoilla asioita järkeviksi lauseiksi, mutta yritetään.

Kun tapasin Suvin ei ollut epävakaudesta tietoakaan, vaikkakin olihan Suvilla aavistuksen ailahteleva, räiskyvä ja impulsiivinen tyyli elää. Yhteiselon alkutaipaleesta meillä riitti ala- ja ylämäkiä, mutta kaikista niistä selvittiin. Eikä niistä sen enempää. Kun sitten muutettiin yhteen asumaan alkoi Suvilla puskea läpi masennusta, mielialanvaihtelua laidasta laitaan ja mitä kaikkea siinä nyt oli. Kovan maanittelun jälkeen sain viimein Suvin hakemaan apua ja siitähän se kaikki sitten lähtikin. 

Alkuun en ole osannut oikein sopeutua siihen miten pitäisi Suvin käytökseen reagoida. Olen varmasti myös aika-ajoin pahentanut tilannetta melkoisesti. Kun Suvi sitten sai diagnoosin epävakaudesta oli se tavallaan iso helpotus. Kaikkeen oli syy. Ei ollut vain se että olin paska kaikessa. Olin tosi iloinen kun Suvilla alkoi terapia. Tuntui että Suville oli viimein löytynyt oikea apu. 

Kun pääsin ensimmäistä kertaa mukaan terapia käynnille oli se silmiä avaava kokemus. Minulle selitettiin mitä, miten ja miksi. Mitä tarkoittaa, että Suvilla on epävakaapersoonallisuushäiriö. Miten sairaus vaikuttaa Suvin käytökseen joka ikinen päivä. Miksi Suvi käyttäytyy tietyissä tilanteissa miten käyttäytyy ja miksi Suvin on vaikea hillitä itseään varsinkin suuttuessaan. Tuo kerta oli minulle itselle ehkä käänteentekevin kohta tässä meidän arjessa. Minulle annettiin työkaluja millä pystyn en ehkä auttamaan vaan vähentämään sitä taistelua mitä siihen asti pienistäkin asioista saattoi tulla. En tietenkään väitä että edes vielä noita taitoja minäkään osaan aina käyttää sillä kun minulla kuohahtaa kun tunnen kokevani vääryyttä ja en osaa antaa asian olla ja siitähän asiat vaan pahenevat. Mutta kovasti yritän työskennellä oman olemiseni kanssa, että toisen olisi parempi olla.

Kun Suvi sitten pääsi mukaan dkt-ryhmään ja pääsi myös yksilöterapiaan oli se lottovoitto. Siitä huomasi heti ensimmäisistä kerroista, että nyt on löytynyt Suville oikea apu! Suvi oli täynnä uutta tietoa, oppeja ja vertaistukea viikko viikolta enemmän. Myös terapiasta saadut materiaalit lyötiin minun nenän alle. Niitä kun luki läpi, niin tajusi kuinka monimutkaisista asioista on kyse. Ja taas kerran piti miehen katsoa peiliin. Tajusin kuinka sitä onkaan voinut toimia tietyissä tilanteissa täysin väärin ja kuinka aina se syy ei välttämättä ole kummassakaan kun kiukku iskee. Tajusin myös kuinka paljon myös kodin ulkopuoliset ärsykkeet pahentavat tilanteita. Perheen sisäiset asiat, ahdistavat tilanteet tai vaikka jonkun väärän oloinen sana tai väärin tulkittu lause. 

Mutta kuitenkin Suvi on mennyt erittäin pitkän matkan siitä mistä on lähdetty. Tietysti nyt asioita mutkistaa vielä raskaus ja varsinkin hormoni huuruiset halut, ärsytyksen kohteet ja mielialanvaihtelut. Mutta eiköhän näistäkin kaikista selvitä niinkuin tähänkin asti eli yhdessä.

Kaikille epävakaiden puolisoille haluan sanoa, että omalla kohdallani meidät on ainakin pelastanut pitkä pinna. Olen yrittänyt ymmärtää kaikki kiukuttelut, vaikka välillä tunnekin itseni täysin paskaksi kun en mitään osaa. Yrittänyt ymmärtää ne epävarmuudet ja viestit, kun olen poissan kotoa. Sekä kaiken muun myrskyn mikä on vastaan tullut. Tähän kaikkeen auttaa kun otatte osaa puolisonne terapiaan ja alatte ymmärtää itse sairautta. Ei se aina ole oma valinta jos pelihousut palavat eikä pysty enää itseään hillitsemään, vaan ulkopuolinen paine, monet haavoittuvuustekijät päällekkäin voivat laukaista isommankin pommin puolisonne pään sisässä. Eli koittakaa ymmärtää sairautta niin ymmärrätte heti paremmin puolisoanne. 

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja myös niiden ihanien hetkien takia rakastan Suvia päivä päivältä enemmän. On tietenkin päiviä kun tekisi lyödä ulko-ovi selän takana kiinni ja kaahata auringonlaskuun, mutta kaikki myrskyt laantuvat ja mikään asia ei selviä karkuun juoksemalla. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämänkin päättömän jorinan loppuun asti ja saa jotain irti . Ja toivottavasti jos olet itse epävakaa niin pyydät puolisoasi lukemaan tämän ja toivottavasti tästä on jollekkin hyötyä. 

         Mukavaa kesän odotusta                kaikille blogin lukijoille.

-Jappe

Viimeiset viikot.

Aloitin siis kuntouttavassa työtoiminnassa kotkan ohjaamossa viimeviikon maanantaina. No, kävikin sit sillai että lauantaina iski flunssa ja maanantaina olin puolituntia töissä ja lääkäriin. Sairaslomaa maanantai ja tiistai.
No, tällaiselle epävakaalle on todella "helppoa, mukavaa ja kivaa" aloittaa työt saikulla, kun ensimmäiset ajatukset on, että annan laiskan ja paskan kuvan itsestäni.
Kyllä ne töissä näki ja kuuli että kipeä olen ja itseasiassa sama flunssa jatkuu vieläkin. Allergia ja flunssa on aivan loistava yhdistelmä!
Keskiviikkona kuitenkin menin töihin, ja se olikin sitten sen viikon ainoa työpäivä. Tutustuin paikkoihin, tapoihin ja ihmisiin. Osa oli jo ennestään tuttuja nuoristalolla työskentelyn ajoilta.
Päässä pyöri edelleen se tuomitseva ajatus saikuttamisesta, mutta kovasti tein töitä ettei se olisi hallitsevana. Hankalaa olla tuomitsematta itseään, mutta onnistuin kuin onnistuinkin siinä! Hyvä Suvi!

Pääsiäinen oli välissä ja tiistaina koitti töihin meno. Innolla ja hyvin mielin menin ja se into ei ole kadonnut mihinkään. Nautin siitä, että saan olla hyödyksi. Tykkään tehdä asioita ja kohdata ihmisiä.
Vaikka työnkuvaani on nyt kuulunut aika pitkälti tietokoneella näprääminen, tunnen silti olevani osa työyhteisöä ja se tunne on aivan huippu! Hoivapuolella sitä tunnetta ei saanut, oli kovaa arvostelua, paljon seläntakana puhumista ja kuppikuntia. Tässä työyhteisössä en ole sellaiseen törmännyt, ainakaan vielä. Toivon myös etten törmäisikään.
Yhteenvetona, työputki alkoi heikosti mutta omasta mielestäni jatkui hyvin. Nyt on kaksiviikkoa takana, ja 2,5kk edessä. Odotan innolla mitä tuleman pitää :)


Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut tanssiesityksiä, retkeilyä hevostallille, ulkoilua, sairastamista. Kävin myös kampaajalla vähän muuttamassa tukan väriä!

Yksilöterapiassa on nyt n.kuukauden tauko, terapeuttini on lomalla ja  viimeviikon ajan jouduin perumaan koska olin kipeä. Ryhmästä on tälläviikolla tauko.
Tässä sen huomaa, miten orpo ja tyhjä olo on ilman terapiaa. Samalla myös olen huomannut, että kun kokoajan ei jauheta epävakaudesta, taidoista ja tilanteista niin muistan silti käyttää taitoja ja toimia taidokkaasti. Elämänlaatuni on parantunut hurjasti! Olen maailman kiitollisin ja onnellisin dkt- terapiasta, ilman tätä olisin ollut aivan hukassa.


 Raskaudesta sen verran, että maha kasvoi tosiaan ihan päivässä omasta mielestäni valtavaksi. Tästä syystä turvotukset ja kivut ovat tulleet osaksi elämää. Vettä juon paljon, silti iltaisin jalat ovat turvoksissa.
Kävely ei onnistu enää samaa vauhtia kuin ennen, hengästyn ja liitoskivut ovat niin kovia että kävely on välillä aivan tuskien taival. Nyt muistan, miksi esikoisesta lihoin niin paljon. Ensinnäkin, olin n.40kg laihempi kuin nyt, kaikki paikat venyi ja paukkui joten liitoskivut olivat infernaalisia. Ei paljon tehnyt mieli liikkua, niinkuin ei nytkään. Nyt vain olen tehnyt päätöksen liikkua joka päivä edes hieman. Vaikka hidasta kävelyä, mutta sohvalle en aijo enää jäädä!



Kertokaa, mikä teille on auttanut liitoskipuihin ja turvotuksiin!

-Suvi

Epävakaus ja eriarvoisuus

Olen useasti kuullut, että jos ihmisellä on epävakaa persoonallisuus tai muu mielenterveysongelma, saa kyseenalaista kohtelua somaattisella puolella. Tämä on harmi ja minua kiinnostaisi kovasti tietää miksi.

Itse en ole saanut huonoa kohtelua somaattisella puolella, tai sitten olen saanut sitä jo ennen epävakaa- diagnoosia että ei ole meno muuttunut. Joudun käyttämään itse terveudenhuollon palveluita paljon mutta en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.

Miten mt- ongelmat antaa luvan käyttäytyä epäsopivasti? Olemmeko me muka huonompia ihmisiä kuin muut, huomionhakusempia? Emmekö ansaitse samanlaista kohtelua kuin kaikki muutkin?
Näihin asioihin en tuskin tule saamaan vastausta koskaan ihmiseltä, joka eriarvostaa mielenterveysongelmaisia.

Jos itse kokisin eriarvoista, tökeröä ja epäasiallista kohtelua vain koska tiedoissani lukee dg:na epävakaa persoonallisuus, vaatisin kyllä suoran selityksen ja hyvåt perustelut paikanpäällä että miksi. Jos olisin itse käytökselläni sen aiheuttanut, selvittäisin asian ja pyytäisin anteeksi. Kyllähän asioita täytyy pystyä puhumaan asiallisesti, eikö?  Jos tereydenhuollon ammattilainen kohtelee potilasta/asiakasta epäammattimaisesti, niin kannattaa ottaa yhteys ylempään tahoon tai pyytää hoitajan vaihtoa, ja jos et saa hoitoa vain koska olet epävakaa niin ota yhteys potilasasiamieheen ja vaadi tilanteeseen muutos.

Olen törmännyt kyllä esimerkiksi lääkäriin, joka väitti että jalkani on täysin kunnossa vaikka itse tiesin että näin ei ole. 30min taistelun jälkeen sain ajan magneettiin, jossa todettiin nivelrikko. Tämä lääkäri ei vielä tähän päivään mennessä ole soittanut, vaikka lupasi. Aikaa tästä on n.3vuotta.
Tällöin minulla ei ollut mt diagnooseja, joten  saa muutkin tuota kohtelua osakseen, en usko että on vain mt-ongelmaisten ongelma. Me ehkä otamme sen helpommin itseemme kuin muut, tyydymme saamaamme kohteluun emmekä pidå kiinni oikeuksistamme.
Näin ei saa missään nimessä olla, vaan kyllä meidänkin on saatava oikeaa hoitoa, arvostusta ja apua. Ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin.

Me olemme samanarvoisia, kuin kaikki muutkin. Välillä unohdamme sen itsekin, mutta niin se vaan on.
Tässä vieressä, kaksi  kuvaa itsestäni. Molemmat täysin eri aikakausilta. Toinen ennen diagnooseja ja toinen jälkeen, Millä tavalla tämä väli muutti minua ja minun arvoani?
Vastaus: Ei millään.  Olen edelleen saman arvoinen kuin tuossa toisessa kuvassa.




Nyt haluaisin kuulla, jos olet jonkin mielenterveysongelman takia saanut epäoikeidenmukaista tai väärää kohtelua jossain?

-Suvi

Yhteenveto terapiasta!

Mun dkt aikani alkaa lähentyä loppuaan. Heinäkuussa ryhmä jää tauolle ja mun taival ryhmässä päättyy siihen.

Ajatuksena tuntuu kamalalta, olen saanut ryhmästä ja yksilökäynneistä niin paljon irti. Käynneistä on tullut iso osa mun elämää, enkä todellakaan halua luopua tästä.

Se, mitä olen saavuttanut terapiassa on jotain mitä en osannut edes olettaa. Mielikuvani ryhmästä oli "mindfuless hömppää" ja luultavasti lopetan ryhmän heti toisen kerran jälkeen.

No, tässä sitä ollaan edelleen menossa mukana, 6.9 alotin ja lopettaa en haluaisi. Niin ne ennakkkoluulot vaan sai väistyä, tästäkin.

Kaikki ryhmässä opitut taidot ovat tärkeitä, ja suurinta osaa käytän huomaamatta päivittäin. Eniten itseäni on varmasti auttanut ahdingonsieto taidot. Siedän nykyään niin paljon enemmän pettymyksiä ja ahdistusta kun ennen. Osaan käsitellä näitä ja jopa käyttäytyä pahoissa tilanteissa. 

Olen oppinut olemaan myös paljon tuomitsemattomampi muita ja varsinkin itseäni kohtaan. Joka asiasta en ole heti syyttämässä ja tuomitsemassa itseäni. Auttaa jaksamaan paremmin, ja olen oppinut jopa tykkäämään itsestäni. Itsekunnioitukseni on alkanut parantua, kun tuomitsevat ajatukset ovat saaneet siirtyä pois ja tilalle on tullut todellisuuden radikaali hyväksyntä. Jos asialle jotain voi tehdä, niin tee. Älä valita ja voivottele, vaan tartu tuumasta toimeen ja hoida se. Ja jos taas ei voi tehdä mitään, hyväksy asia ja siirry eteenpäin. 

Asioista irtipäästäminen on ainakin itselleni ollut hyvin hankalaa, mutta sitä harjoittelemalla olen pikkuhiljaa opetellut sitä tekemään. Turha jäädä menneisyyteen pyörimään, kun sille ei enää nykyhetkessä voi mitään tehdä.

Olen muuttunut terapian myötä rauhallisemmaksi. En paljon, mutta hieman. Olen sosiaalinen, menevä ja häslä ihmisenä ollut aina.  Paikallaan olo on minulle vaikeaa, ja tietoisena oleminen vielä hankalampaa. Tietoisuustaitoja harjoittelenkin jokapäivä. Ihan vaan vaikka hampaita pesiessäni, mietin että mitä teen. Pysähdyn ja keskitym vain ja ainoastaan siihen miltä tuntuu, miten liikun, miltä haisee. Keskityn olemaan läsnä. Tämä helpottaa arkea lapsen kanssa. Lapselle on tärkeä että vanhempi on läsnä.

Vaikka olen saanut terapiasta paljon irti ja olen muuttunut ihmisenä omasta mielestäni paljon, niin matka itseeni on vasta alussa.  Terapiassa saan eväät ja ohjeet parempaan huomiseen, se miten käytän näitä on ihan oma valintani. Elämä epävakaana ei edelleenkään ole helppoa, ei dkt sitä sairautta poista. Eläminen sairauden kanssa vaan vähän helpottuu. Olen vasta aivan matkani alussa, mutta omasta mielestäni oikeaan ja hyvään suuntaan menossa.

Mitä sitten dkt:n jälkeen? No, suunitelmana oli ihan psykoterapiaan meno. Lapsuudessani ja nuoruudessani on paljon  asoita, joita en ole käynyt läpi ja joista en ole ollut valmis päästämään irti. Nämä asiat ovat paljon mielessä, ja nyt alkaa olemaan se aika kun olisin valmis asiat selvittämään. Varmasti dkt:sta saatu apu auttaa käsittelemään tunteita näistä asioista. Rankka polku siis vielä edessä, mutta nyt olen varmempi kuin koskaan että jaksan ja pystyn sen polun  rämpimään läpi vahvempana kuin koskaan!

-Suvi

Hormonihirviö

Pieni hetki kulunut  taas viime kirjottelusta, johtuen siitä kun en enää jaksanut kirjoittaa tekstejä puhelimella. Nyt sain vihdoinkin tietokoneen hommattua.
Raskaus etenee kivasti ja suhteellisen kivuttomasti, pieniä kohdun kasvukipuja tietenkin mutta muuten ollut tähän asti helppo raskaus. Raskausviikko 17 menossa, maha hieman pyöristynyt ja ekat vauvahankinnat tehty. Liikkeitä olen alkanut tuntemaan useammin ja hieman voimakkaampinakin.

Vaikka raskaus on mennyt fyysisesti hyvin ja helposti, niin psyykkisesti sitten hormonit kiusaa senkin edestä. Muutenkin kun on epävakaa ja ajatukset ja tunteet heittelevät paljon niin nyt on tunnemyrskytkin paljon pahempia. Saatan olla hyvällä tuulella ja seuraavaksi saatan itkeä, huutaa ja raivota ilman mitään syytä. Olenkin yrittänyt miehelle selittää ja sanoa tunteitani ääneen, mutta ihan aina ei kerkeä ennenkuin tulee jo reagointi. Itken myös tavallista enemmän sekä haluan kaiken hetinyt..
Ei ole helppoa olla raskaana ja epävakaa samaan aikaan. Nyt on dkt:ssa opituista taidoista ollut paljon apua, en tiedä miten selviäisin näistä hormonien ja tunteiden heittelyistä ilman.
Toinen raskauden aikainen "onglma" on mielihalut/mieliteot. Itkin yksi ilta sohvalla kun teki mieli kaikkea mitä näin tai kuulin. Onneksi mies ei ryntää kauppaan jos sanon että haluan suklaata, koska 5minuutin päästä en halua enää suklaata vaan heseaterian, 5minuutin päästä tästä en halua enää mitään, vaan kaikki vettä kiinteämpi oksettaa..
En väitä että itselläni olisi helppoa näiden mielihalujen sekä hormonimyrskyjen kanssa, mutta ei ole kyllä tuolla miehelläkään. Ihme että jaksaa vielä katsella, itse en luultavasti katselisi. :D

Pienen pienet tossut odottavat syyskuista käyttäjää :)

Dkt- ryhmää on kohta takana 7kuukautta, diagnoosin saamisista on vuosi. Vaikka tähän jaksoon mahtuu todella huonoja kausia masennuksien ja väsymysten kanssa, väittäisin nyt olevani onnellisempi kuin aikoihin. Minulla on asiat hyvin. On turvallinen, ihana mies. Ihana koti, maailman ihanin näsäviisas lapsi, toinen tulossa. Olen saanut itselleni rakennettua sellaista ympäristöä jossa on hyvä ja turvallinen olla. Tiedän, että mies ei lähde raivareideni takia, vaan tukee ja kestää yhdessä mun kanssa ylä- ja alamäet.
Diagnoosin saatuani, pelkäsin tulevaa. Pelkäsin leimaa hulluudesta, pelkäsin ihmisten reagointia tähän kaikkeen. Jotkut on sitä mieltä, että käytökseni on oma valinta ja sairaudella ei ole osuutta asiaan mutta he eivät tiedä paremmin. Minä tiedän, tiedän että opin hallitsemaan tunteitani ja raivareitani, vielä en sitä täydellisesti osaa. Olen paljon tässä 7kk:dssa oppinut ja kehittynyt.
Jotkut ihmiset ovat sitämieltä että mielialasairaudet ovat tekosyy olla pois töistä ja jäädä kotiin vaan lusmuilemaan. Olen kesästä asti ollut kotona, mutta kahden viikon päästä menen töihin, nyt olen kykeneväinen siihen. Aikaisemmin en ole ollut.
Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että olen epävakaa, olen  AD/HD, mutta olen myös se sama vanha Suvi, jolla on vain muutoksen tuulet elämässä tällähetkellä. Kaikki eivät sitä muutosta kestä, mutta se ei ole minun vikani. Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni sekä olen oppinut myöntämään omat vajavaisuuteni, virheeni ja puutokseni. Kukaan täällä ei ole täydellinen, epävakailla se on vain hankalampi hyväksyä, ainakin minulla oli.
Tuomitsemattomuus itseä & muita kohtaan on ollut hankalin tähän astisista Dkt termeistä ja harjoituksista. Mutta myös yksi tärkeimmistä. Alan pikkuhiljaa oppia olemaan tuomitsematta, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Hieman syvällisempiä mietteitä tähän iltaan.


Jos teillä on jotain postaustoiveita, niin kommentoikaa toki, Muutenkin kiinnostaisi saada palautetta blogin tasosta. Hauskaa kevään alkua!

-Suvi

Vuoristorataa

Tää on just niin tätä, viimeviikolla olin tosi ilonen ja onnellinen, mulla oli tosi hyvä olo ja tunsin itseni aikaansaavaksi. Ajattelin että nyt tää masennus/väsymys tai mikälie on ohi ja mä saan mun toimintakyvyn takasin. No, kestihän se fiilis kaikenkaikkiaan kaksi kokonaista päivää kunnes matto vedettiin jalkojen alta.
Entisen asunnon vuokrariita homevaurioista jatkuu, johan tässä on kaksi vuotta tapeltu.. Sisarusten kanssa välit menneet vaan huonommaksi. Ahdistus vaan lisääntynyt näiden asioiden myötä.
Kaikesta huolimatta olen jaksanut hieman paremmin ja se on ihana huomata! Vastoi käymiset eivät lannista täysin sängynpohjalle voivottelmaan p*skaa elämää.
Esikoinen tuli kotiin ja toi taas kaivattua sisältöä elämään, ei pääse tylsää tulemaan touhukkaan 5vuotiaan kanssa. Tytär sai eilen kuulla sydänäänet ekaa kertaa ja se onnellisuus ja ylpeys paistoi kilometrien päähän. Ihana nähdä toinen noin odottavaisena ja onnellisena :)

Mun mies tuntee mut hyvin, naistenpäivä lahja 😍

Sain myös viikko sitten tietää että pääsen kuntouttavaan työtoimintaan! Kolme päivää viikossa, 4-6 tuntisia päiviä. Tällähetkellä tarkoitus on mennä nuorisotoimen yksikköön ohjaamoon, haastettelu on 20.3! Jännittää ja olen samalla niin iloinen! Kesäkuusta asti olen ollut kotona ja nyt vihdoin saan tekemistä.
Samalla sain myös uimahalliin ilmaisen kortin, sekä matkat korvataan. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta joten odotetaan nyt rauhassa ennenkuin liikaa innostuu. Äitiyslomaan asti olisi suunitelma tämä, äitiysloman jälkeen katsotaan sitten uudestaan kuviot.

Uimakortti! Rakastan uimista!

Nyt alan valmistautumaan päivän dkt yksilökäyntiin, Ihanaa kevään alkua kaikille!

-Suvi

Dkt, Jatku jo!

Blaah, jatkuis jo dkt.. just kattelin mun viikkokortteja tossa ja yllättävän hyvin menny tää loma, vaikka vähän jänskäsin alkuun.
Ahdistus pysyny aikahyvin hanskassa, muutamia ylilyöntejä ollut, mutta ne on menneet aika nopeasti ohi. Taitoja oon käyttänyt, erityisesti tilanteen paremmaksi muuttamista sekä toimimista päinvastoin kun tunne edellyttää. Stoppia ja tippiäki joutunu käyttämään mutta vähemmässä määrin!
Oon tosi tyytyväinen näihin viikkoihin, odotukset ei todellakaan ollut näin korkealla.  Silti musta tuntuu kokoajan enemmän ja enemmän siltä että musta tulee vielä ihan kunnollinen ihminen, ilman sen suurempia draamoja tai impulsseja! Mitäköhän elämä sit olis.. toivottavasti tasasempaa!
Nyt oon huomannu ihan konkreettisia esimerkkejä mun omassa elämässä miten asiat on dktn jälkeen muuttunu. Tää on upeeta!

Tää mun terveystammikuu ei alkanu kovin hyvin. Oon ihan hirveessä flunssassa ollu koko alkuviikon. Nyt vähän jo helpottaa mut kauhee väsymys tullu tilalle. En jaksa tehä mitään! Kävin tänään apteekissa, ja olo oli kun ois maratonin vetässy.. En taida siis vielä ihan kunnossa olla. Huomena hos pääsis vähä jo ihmistenilmoille täält himast, alkaa muksuki jo hyppii pitkin seiniä.
Ensviikolla meinaan kyllä lenkkeillä, ihan pakko! Tää mun turpoominen ärsyttää ja nää elämäntavat ei ole kovinkaan hyvät. Herkkuja, liian suuret annoskoot ja vaan makaaminen sohvalla.. Ei ihme että kiloja tullu ihan kiitettävästi lisää.
Miehän kielsin iteltäni tossa muutama hetki sitten että en syö liikaa ja mun lihominen johtuu jostain sairaudesta, no kun näin ei ollut niin oli vaan pakko uskoa ja hyväksyä se tosiasia että ihan itsestään se on kiinni. Taas kerran...

Uudenvuodenn herkut 😍❤️😍

Hei, mulle saa edelleen laittaa kysymyksiä! Toivepostauksia? Kommenttia?
Nyt tää taitaa lähteä nukkumaan, kellokin jo taas 23 ja aamulla aikanen herätys. Öitä!

-Suvi

Heihei 2018! Tervetuloa 2019!

Vuosi 2018, ehkä elämäni rankin vuosi on nyt takanapäin.
Kun ajatellaan vuotta 2018 taaksepäin, koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä. Mielenterveyteni kärsi sekä sain diagnoosit keskivaikea masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö, AD/HD sekä ahdistuneisuushäiriö. Menetin myös ystäviä jotka eivät kestäneet sairauksieni tuomia hankaluuksia.
Mutta! Pääsin naimisiin rakastamani miehen kanssa, vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa ja meidän suhde on myrskyisä, olen aikavarma silti että yhdessä ollaan ja pysytään. Niin myötä, kuin vastoinkäymisissä.

Yks mieleenpainuvin reissu oli vuonna 2018 mun polttarit! Ihan huiput tyypit, ihan huippu meiniki! Mulla oli ihan huippuhauskaa, mut onnistuttiin yllättämään täysin ja olin tosi onnellinen!
Sillä reissulla itkettiin ja naurettiin. Tanssittiin ja juotiin, vahingos aamuun asti. Hups! Tässä pieni kuvakollaasi, ekaks mun ryöstettiin, sit vietiin laittautumaan, sit helsinkiin syömään ja juomaan. Lopuksi laivalle, sielä oli monia tehtäviä mitä suoritin. Aivan huippuilta, kiitos osallisille siitä :)

Tajusin myös, että mulla on maailman parhaat ystävät jotka jaksavat tukea aina. Oli tilanne mikä tahansa. Kiitos siitä heille! En pärjäis tässä elämässä ilman mun mahtavia ystäviä. En pysty koskaan tarpeeksi kiittämään heitä siitä tuesta ja avusta mitä heiltä olen saanut.

Mitä sitten odotan vuodelta 2019?
Ainakin tasasempaa mieltä, tasasempaa arkea sekä dktn jatkumista ja uuden oppimista! Haluan keskittyä itseeni, parantaa elämänlaatuani sekä elämäntyyliäni. Musta tuntuu että tämä vuosi on muutoksen ja henkisen kasvun aikaa. Näin ainakin toivon. Pikkuhiljaa tässä eteenpäin mennään, täytyy vaan muistaa että elämään kuuluu myös ne alamäet, pettymykset ja romahdukset mutta niistä ei saa lannistua!

Hyvää uuttavuotta kaikille lukijoille!

-Suvi

Lomaa ja tulevaisuudensuunitelmia!

Dkt on rytmittänyt mun elämää tässä viimeset 4kk, joka viikko. Suunnittelen viikot siten että ma ja to olen kotona, tyttö tarhassa ja pääsen terapiaan.

Nyt alkaa kolmen viikon joululoma, ja multa katoaakii pohja mun viikkorytmistä! Okei, on joulu ja muuta joten tylsää ei varmasti tule olemaan mutta kauhistuttaa se silti. 

Kun ei ole töitä eikä harrastuksia, elämä pyörii aikalailla vaan kotona seiniä ja telkkaria katsellen niin on tärkeää löytää joku rytmi, minulla se on ollut terapia. Toivonmukaan ensivuoden puolella pääsen aloittamaan jonkin pajatoiminnan tms, jotta saisin tekemistä. Alkaa tää makaaminen kotona jo kyllästyttää näin puolenvuoden jälkeen.

Suunitelmana siis työkokeilu pajalla, 3krt viikossa. Jos tämä ei onnistu, varmaan sitten yritykseen, mutta työkuntoseksi mua ei vielä luokitella ja terapiakin menee vaan rankemmaksi kokoajan, sitämukaan miten käsittelen ongelmiani.
Kaipaan töihin, kaipaan tekemistä ja rytmiä elämälle. Kaipaan sitä tunnetta kun voin olla hyödyllinen. Ymmärrän toki, että en ole juuri nyt kykeneväinen 5pv viikossa 8h työpäiviin, mutta haluaisin kyetä. Turhauttaa tosissaan kun olisi halu ja hinku tekemään, mutta et vain pysty. Olen opiskellut kaksi ammattia ja tehnyt todella töitä päästäkseni kiinni vakaaseen elämään, silti olen työttömänä ja erittäin epävakaana.
Välillä vihaan tätä sairautta, vihaan näitä mielialan vaihteluita, ainaista väsymystä ja samalla 100 eri ajatusta päässä ja jokapaikkaan pitäisi mennä samaan aikaan, vihaan sitä kun en pysty. Masennus hidastaa, AH/HD haluaa nopeuttaa ja epävakaus keikkuu näiden kahden välissä yrittäen olla tuomitsematta ja tukea milloin kumpaakin puolta. Kuulostaa hankalalta? Juu, se on. Pakko vaan hyväksyä että tällaset kortit on jaettu, näillä on mentävä ja tämä tilanne on vain hyväksyttävä. Julma todellisuus. Mutta parempaa huomista kohden tässä mennään kovaa vauhtia ja paljon on jo tapahtunutkin. Onneksi.

Kasailen tässä pitkin matkaa kysymyksiä, joista teen oman postauksen vastauksineen tulevaisuudessa. Jos sinulla on mitävaan kysyttävää, laita se kommentteihin. Otan mielelläni kysymyksiä ja kaikenlaista palautetta vastaan! Riippuu kysymysten määrästä milloin postaus tulee, mutta se varmasti tulee.

Tämän takia jaksan, olen maailman onnellisin kun saan kokea kaiken tämän riemun lapseni kanssa.
Kiitollinen-Siunattu-Onnellinen

-Suvi

Todellisuuden radikaali hyväksyntä.

Otsikkokin sen jo kertoo, tässä on todellisuus iskeny nyt kovaa päin kasvoja ja se on ollut vaan kohdattava.
Maanantaina oli dkt:n yksilötyönohjaus, jossa siis dkt terapeutit, niiden työnohjaaja ja minä. Yhteensä oli siis 5 terapeuttia mun lisäks.
45minuutin aika, mutta aikaa kulu n.1h10min, koko aika sellasta tykitystä etten perässä pysyny.
Joo, mulla on vihan hallinta ongelmia, en siedä ahdistusta ollenkaan ja paljon mielenpäällä asioita kokoajan, tiedän sen. Mutta kun mulle ladottiin kaikki asiat päin naamaa sekä puhuttiin asioiden oikeilla nimillä eikä kaunisteltu niin olihan se aika rankkaa kuultavaa..
Menin ihan sumussa maanantain ja tiistain, olin tosi väsynyt enkä oikee jaksan tehä mitään. Tiistaina sit raivokännit, kannattiko..no ei, ei todellakaan kannattanu.
Torstaina päätin sit ottaa itteäni niskasta kiinni ja oikeesti kohdata itseni kanssa nämä ongelmat. Ryhmiksessä pääsin vähän avautumaan maanantaista ja sielä sit huomasin että vähän on tuo mun ajatusmaailmakin muuttunut tässä dktn aikana. Täähän oikeesti toimii!!
Torstaina oli sitten peiliin katsomisen paikka ja tosiaan aika mennä itteensä. Tiiättekö ku ongelmien myöntäminen ja kohtaaminen ei oo kovin kivaa saati sitten helppoa. Ajatukset meni niin pohjalle ja kierin sellasessa itsesäälissä, ettei tosikaan. Ahdistikin tosi paljon, nukkumisesta ei tullu mitään. Loppujenlopuksi ryntäsin suihkuun, joka on mulle aina rauhottumis paikka ja sielä ajatukset selkenee.
Hetken sielä mietin ja rauhotuin, kunnes päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Nyt on muutoksen aika, tää elämä ei oo sen arvosta mitä haluan ja mä haluan rakentaa itelleni ja perheelleni elämisen arvoista elämää. Ahdistus helpotti suihkun aikana, itsesääli katos ja sain nukuttua.
Kiitos vaan dkt taitojen. Jos joku epävakaa lukee näitä kirjotuksia ja miettii onko tästä terapiasta hyötyä niin on, ja kannatan hakeutumista tähän hoitomuotoon.
Maanantaina mennääkii miehen kanssa yhdessä mun yksilöterapeutille, jännittää vähän mutta ihanaa että tuo mies jaksaa tukea ja yrittää ymmärtää paremmin. Taidan olla aika onnellinen kun hän mut vaimokseen otti :)
Aikamoista tunteiden vuoristorataa ollu tämä viikko, mutta tästäkin on taas selvitty. Positiivisemmalla mielellä ensiviikkoon.

Hyvin kuvaa tätä viikkoa tämä kuva.

-Suvi

Häpeä ja ahdistus

Johan mä kaikki kaksi päivää voinkii hyvin, jaksoin tehdä ruokaa, leipoa, siivota, leikkiä muksun kanssa jne. En nukkunut päiväunia, olin paremmalla tuulella eikä ahdistanut.
No, äsken se iski taas kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistutus siitä että olen sairas ja tällähetkellä tuntuu myös siltä että jos voin hyvin, asiat menee aina vähän huonommaksi mitä ne oli jo.
Tiedostan että kun suutun niin huudan ja paiskon ovia, unohdan kokonaan että asumme kerrostalossa. Arvasin sen päivän koittavan, kun naapurit huomauttavat asiasta ja se päivä koitti tänään. Mielialani romahti, tunteet iski pintaan, ahdistus, sydämen tykytykset ja muut fyysisetkin oireet palasivat hyvin voimakkaina. Häpeä on kova, mutta kovemmin iski se että valitus tapahtui anonyymisti heippa- lapulla. Olisin halunnut ehkä keskustella tästä asiasta viestin jättäjän kanssa, nyt se on mahdotonta. Lappukaan ei ollut kirjoitettu kauniiseen sävyyn, ymmärrän tämän, mutta silti, anonyymisti. En ymmärrä että miksi, tulen toimeen talon asukkaiden kanssa ja olemme monien kanssa paljon keskustelleetkin asioista kuin asioista niin oudolta tuntuu.

Tiedän ongelman, tiedän että asian on muututtava. Tiedän jopa miten! Olen huutamatta ja suuttumatta. Ongelmanhan tästä tekee se, että koen kaikki tunteet hyvin voimakkaana, kiihdyn 0-100 sekunnissa enkä mieti mitä sitten tapahtuu.
Nyt päälimmäisenä tunteena on häpeä sekä äärimmäinen viha itseään kohtaan. Miksi en hallitse tunteitani, miksi en hallitse itseäni. Tämä on sellainen hetki kun vihaan tätä sairautta sekä itseäni todella paljon.
Täältä nouseminen taas vie aikansa, vie paljon voimia tuntea näin ja miettiä näitä asioita. Nyt taidan painella suihkuun rauhoittumaan ja sieltä nukkumaan.

Fiilis vahva tämä

-Suvi

Koulukiusaaminen

Ainainen aihe, mutta hyvin tärkeä ja iso osa nykyajan koulunkäyntiä.
Itse olen koulukiusattu aina ensimmäisestä luokasta amiksen viimeiseen luokkaan. Olen aina ollut hieman outo, oman tieni kulkija enkä ole miettinyt mitä puhun ja sanon. Saattaa myös olla että kotiolot vaikuttivat asiaan, mitä en täälä enempää rupea avaamaan.

Muistan miten olen pienenä halunnut olla keskipiste kaikessa. Olen perheen nuorin, osittain hemmotelluin sekä varmaan  omapäisin.
Tätä tapahtui myös koulussa. Halusin huomiota, hommasin sitä tavalla tai toisella. Yleensä en hyvällä tavalla, joten osaksi saan syyttää itseäni huonosta kohtelusta koulussa.
Vaikka olen ollut erilainen, en silti mielestäni ansaitse mm.roskiksia päälleni, naamalle räkimistä, fyysistä potkimista/lyömistä, haukkumista huoraksi ja perättömien huhujen levitystä. Vai ansaitsenko? Olenko tosiaan ollut niin paha ihminen että joka päivä, n.12vuotta ansaitsee tuota samaa kohtelua? Tuskin, enkä usko että kukaan on.
Toki 12 vuoden aikana kiusaamistapa muuttui, mutta paikkakunnasta ja koulusta riippuen kiusaaminen jatkui.
En omistanut uusia muotivaatteita, en uusimpia puhelimia jne härpäkkeitä. Siitä se alkoi, loppujenlopuksi jos muuta ei enää keksitty, alettiin haukkua ulkonäköä. Minkä minä sille voin että näytän tietyltä? En minkään. Perhekodille muutettuani pienelle kylälle kiusaaminen sai ihan uuden levelin. Nyt sitä tapahtui useammin, pahemmin. Skootterini rikottiin jotta en pääsisi koulusta kotiin, keksittiin uusia "lempinimiä" joista osa muistetaan vieläkin. Tämä koko 12 vuoden piina sen takia että olin oma itseni? Kyllä, olen persoonana sellainen että minusta joko tykkää tai sitten ei. Olen kärkäs mielipiteissäni, puhun suoraan, en pukeudu/meikkaa massan mukana, enkä luultavasti koskaan tule tätä tekemäänkään. Muut fanitti pikku G:tä, minä hanoi rocksia, hiukset aina takussea ja vaatteet valittiin sillä perusteella jotka sattui käsiin ensimmäisenä. Mutta mitä sitten? En edelleenkään ollut paha. Enkä ole. Koskaan en ole kenellekkään halunnut tieten tahtoen pahaa, aina tsempannut porukkaa ja aina toivonut hyvää. Tämä kaikki oli siis syynä kiusaamiselle, en vain ymmärrä että miksi. Kiusaaminen luultavasti jatkui paikkakunnasta ja koulusta riippumatta, koska koulukiusatun leima jää päälle. Kun kiusaaminen alkaa, ei kiusattu enää uskalla olla missään kohtaa oma itsensä, jolloin se leima siirtyy koulusta toiseen, vaikka miten kiusattu yrittäisi. Näin tapahtui kohdallani.
Väitän, että epävakauteni yksi iso syy on juurikin koulukiusaaminen. Se on jättänyt ison arven minuun, ja varmasti tulee vaikuttamaan minuun aina.

Jos joku koulukiusaaja, entinen tai nykyinen lukee tätä niin lopeta, tai pyydä anteeksi jo tapahtunutta. Se ei poista tekoa, mutta auttaa kiusattua pääsemään yli tapahtuneista.
Itse olen antanut anteeksi kaikille jotka ovat sitä tulleet pyytämään enkä kanna kaunaa enää. Mutta miettikääpä, jos teidän lapsillenne tapahtuisi tämä sama? Miettikää omalle kohdalle, mitä tunteita herättää?

-Suvi

Itsensä tuomitseminen

Kipeä aihe varmasti jokaiselle epävakaalle.. Dktn keskeinen asia. Tärkeä asia.
Miten ollaan itselleen armollisia ja valideja? Miten jokaisesta epäonnistumisesta ei tarvitsisi vajota maanrakoon?
Itse olen itseni pahin vihollinen, ja siitä kovasti yritän eroon päästä. Olen kauhean ankara itselleni, joka aiheuttaa huonon itsetunnon ja on varmasti yksi suurimmista syistä masennukseeni.
Otetaan muutama esimerkki: Olen lihonut, joten olen automaattisesti ruma ja huono ihminen kenestä ihmiset pitävät vain säälistä.
Saatan myös täyttää tiskikoneen eritavalla kun joku muu, joten en osaa sitäkään tehdä oikein. Makaan sohvalla kipeänä kun asunto on kaaoksen vallassa, joten olen laiska ja huono äitikin vielä.
Eikä nämä todellakaan jää tähän, saatan miettiä jotain tekoani vielä vuosien päästä. Taisin olla 12 kun suihkutin kokikset yhden kiusaajani päälle, siitä on nyt 13 vuotta ja mietin yhä usein miksi olin niin ilkeä hänelle ja pitäisikö pyytää anteeksi. Otan ihmisten katseet itseeni, varsinkin jos katsotaan oudosti. Tulkitsen ihmisten eleitä, puhetyyliä ja kaikkea hyvin paljon, jotta tiedän milloin minusta ei pidetä.
Tässävaiheessa pitäisi varmaan kysyä että mitä helvettiä? Miksi teen näin itselleni. Se, että teen asiat eritavalla kuin joku muu ei tarkoita ettäkö tekisin väärin. Tai jos olen erimieltä jostain, ei tarkoita että olisin väärässä. Tai huono ihminen.
Kun on ympärillä koulukiusaamista ammattikouluun asti eskarista, kun on porukan ulkopuolinen kun ei ole viimeisintä huutoa leluja tai vaatteita niin itsetunto kärsii väkisinkin. Mutta eikai joka asiasta tarvitsisi itseään rankaista.
Olen saanut elämältäni sen mihin olen aina pyrkinyt, minulla on kaksi ammattia, upea lapsi ja maailman paras aviomies. Olen siis

tehnyt jotain oikein, ehkä en olekkaan niin paska ja huono ihminen kuin luulin?
Olen nykyään onnellinen. Vaikka se on hankala myöntää enkä koe sitä ansaitsevani, olen silti onnellinen.
En ole ehkä laiha uhreilija tyttö, en ole paras kotitöissä enkä varsinainen kodin hengetär mutta, meiltä ei ikinä puutu ruokaa, meillä on aina perus siistiä, meiltä ei perheestä puutu rakkautta.
Olen maailman paras äiti lapselleni, vaikkakin välillä tyhmä ja ymmärtämätön mutta niinhän me kaikki vanhemmat välillä.
Kovin sekava teksti, mutta tästä aiheesta on sekaisin ajatuksetkin.
Olen päättänyt opetella olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni anteeksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta varmasti helpottavaa.

-Suvi

Epävakaus & Vanhemmuus

Pahoittelen taukoa kirjoittelusta, on tää masennus menny nyt siihen suuntaan että mitään "ylimääräistä" ei jaksa!
Ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta vanhemmuus ja miten epävakaus vaikuttaa tähän.

Olen siis 5vuotiaan tytön äiti, sain lapseni vähän ennen 20v syntymäpäiviäni. Emme ole enää lapsen isän kanssa yhdessä, mutta melkein päivittäin tekemisissä ja hyvissä väleissä. Yhteishuoltajuus on ja viikko-viikko systeemillä mennään eteenpäin. Tähän asti n.4v on toiminut hyvin, tai siis paremminkin kuin hyvin! Olen todella tyytyväinen tilanteeseen!
Itsehän olen hyvinkin impulsiivinen ihminen, en mieti mitä sanon ja teen ennenkuin ajattelen. Tuli aika nopea kasvunpaikka kun kuulin odottavani lasta ja shokki se olikin. Ainakin muille! Opiskelija, vasta aloittanut seurustelun lapsen isän kanssa, juuri muuttanut pois perhekodilta ja koulu takkuaa ja menee vähän liian lujaa.. No, päätettiin lapsi pitää joten väkisin tuli aikuistumisen ja vastuullisuuden opettelu.
Vastoin kaikkien (osittain myös itseni) pelkoja kaikki on mennyt täydellisesti! Lapseni läsnäolo rauhoittaa minua. Kärsivällisyyteni on kasvanut hurjasti lapsen tuomien haasteiden mukana! Lapseni omaa yhtä kovan luonteen kuin itselläni on ja kun kaksi vahvaa päätä ottaa yhteen niin sota on valmis kun kumpikaan ei anna periksi. Olenkin keksinyt monia kiertoreittejä asioissa, esimerkiksi jos ruoka ei maistu niin annan vaihtoehdon "joko syöt ruokasi tai sitten saat syödä reikäleivän reikiä" ja tämä on hauskaa ja ruokakin alkaa maistumaan!
Olemme kovia ottamaan kyllä muksuni kanssa yhteen, välillä tulee huudettuakin. Puolin sun toisin, tytöllä kun ei mikään ihan pieni ääni ole. Saadaan nopeasti kyllä sovittua ja puhuttua asiat, kukapa aina jaksaa olla kiukuttelematta? Tuskin kukaan.

On toki ollut hankaliakin asioita, mm. Silloin kun olen masentunut niin mieheni hoitaa pääsääntöisesti tytön ulkoilut ja aktiviteetit. Näinä hetkinä tunnen syvää häpeää ja vihaa siitä miten huono äiti olen. Siitä suosta on hankala päästä eteenpäin, mutta hyvä tukiverkosto on auttanut asiaa. Olenkin ajatellut, että mielummin käytän energiani itseni parantamiseen ja pakollisiin toimintoihin muksun kanssa, kuin että ylisuoritan ja väsyn lisää, jolloin olo menee kaikin puolin huonoksi.

Olenkin sitämieltä, että kun on tyttöviikko ja likka on kotona, voin kaikin puolin paremmin. Tunnen oloni tärkeäksi, rakastetuksi ja tarpeelliseksi. En vaihtaisi äitiyttä mihinkään ja haluan lisää lapsia, tai ainakin vielä yhden.
Toki vielä teininä ajattelin suurperhettä mutta ne haaveet hävisi kyllä kuin tuhka tuuleen kun kasvoin, yksi tai kaksi lasta menee mutta jos niitä olisi 4 tai enemmän niin en uskoisi enää jaksavani, toki mistä sitä voi tietää.

Ajattelin kertoa tytölle sairaudestani, kunhan hän vähän tuosta kasvaa. Nykyään jos on huono päivä niin selitän sen vain äidin väsymyksellä, jolloin katsotaan lastenleffoja ja lojutaan sohvalla!

Haluaisin tietää miten epävakaus vaikuttaa muiden vanhemmuuteen tai perhe-elämään? Kertokaa toki :)

-Suvi

Tunteita tunteita

Mulla on tunne-elämän epävakaus, joten koen kaikki tunteet monta kertaa vahvemmin kuin "normaalit" ihmiset.

Esimerkiksi muistan vieläkin teini-iästä hyvin monet nolostumiset ja ajattelen niitä edelleenkin, näin 25vuotiaana. Saatan muistella niitä ja tuntea itseni todella huonoksi ihmiseksi ja rankaista itseäni näistä edelleen.

Kaikki mokat, virheet ym negatiiviset jäävät mun mieleen todella pitkäksi ajaksi. Monet eivät ymmärrä, miksi saatan reagoida asiaan niin vahvasti, vaikka se on vain "pieni" asia, saati kaikki suuret tunteet.

Jos tuntuu pahalta, se todella tuntuu pahalta. Tässä kohtaa pitäisi osata nimetä se tunne ja kertoa se jos joku kysyy. Itsehän tätä en osaa, joten mielummin näissä tilanteissa olisin yksin. Ruoskisin itseni maihin, potisin sen tunteen pois ja olisin vasta sitten sosiaalinen kun olen päässyt tästä yli, tai edes hieman eteenpäin. Yli näistä en helposti pääse. Valitettavasti.

Näin naimisissa ja äitinä se on todella hankalaa, joten tunteista on pakko vain puhua. Niitä on pakko nimetä ja pakko on kertoa miksi jokin tuntuu joltain. Vaikka se olisi todella pieni ja mitätön asia, jos se itsestä tuntuu joltain niin se pitäisi pystyä kertomaan. En ole vielä itse ihan sisäistänyt sitä tosiasiaa, että minulla on oikeus tunteisiin ja siitä pitää pitää kiinni. 

Yleensä kuulee "no älä nyt tollasesta pikkujutusta" tai jotain muuta, joka vähättelee tunteita. Tästä syystä itse mielummin pidän tunteeni omana tietonani ja puran ne vasta sitten kun on jotain oikeasti purettavaa. 

Tämä tapa on hankala, koska yleensä se hetki kun puran kaiken, on maailman romahduttava ja kun kerralla annan tulla kaikki niin asiat on vaikeampi selvittää. 

Miksi tunteista puhuminen, tunteiden nimeäminen ja niiden hyväksyminen on niin hiton hankalaa? Onko muilla samanlaista? Miten olette opetelleet kertomaan puolisolle myös niistä pienistä asioista jotka tuntuvat suurilta? 

En haluaisi ruoskia itseäni asioista, jotka on tapahtunut kauan sitten. Tai hetki sitten. En halua miettiä menneisyyttä ja sen mokia enää, en vain tiedä miten näistäkin asioista pääsisi eteenpäin. 

-Suvi

Tämän päivän tunteeseen palaan mielelläni aina vain uudestaan <3 Rakkaus<3