Raskaus etenee kivasti ja suhteellisen kivuttomasti, pieniä kohdun kasvukipuja tietenkin mutta muuten ollut tähän asti helppo raskaus. Raskausviikko 17 menossa, maha hieman pyöristynyt ja ekat vauvahankinnat tehty. Liikkeitä olen alkanut tuntemaan useammin ja hieman voimakkaampinakin.
Vaikka raskaus on mennyt fyysisesti hyvin ja helposti, niin psyykkisesti sitten hormonit kiusaa senkin edestä. Muutenkin kun on epävakaa ja ajatukset ja tunteet heittelevät paljon niin nyt on tunnemyrskytkin paljon pahempia. Saatan olla hyvällä tuulella ja seuraavaksi saatan itkeä, huutaa ja raivota ilman mitään syytä. Olenkin yrittänyt miehelle selittää ja sanoa tunteitani ääneen, mutta ihan aina ei kerkeä ennenkuin tulee jo reagointi. Itken myös tavallista enemmän sekä haluan kaiken hetinyt..
Ei ole helppoa olla raskaana ja epävakaa samaan aikaan. Nyt on dkt:ssa opituista taidoista ollut paljon apua, en tiedä miten selviäisin näistä hormonien ja tunteiden heittelyistä ilman.
Toinen raskauden aikainen "onglma" on mielihalut/mieliteot. Itkin yksi ilta sohvalla kun teki mieli kaikkea mitä näin tai kuulin. Onneksi mies ei ryntää kauppaan jos sanon että haluan suklaata, koska 5minuutin päästä en halua enää suklaata vaan heseaterian, 5minuutin päästä tästä en halua enää mitään, vaan kaikki vettä kiinteämpi oksettaa..
En väitä että itselläni olisi helppoa näiden mielihalujen sekä hormonimyrskyjen kanssa, mutta ei ole kyllä tuolla miehelläkään. Ihme että jaksaa vielä katsella, itse en luultavasti katselisi. :D
 |
| Pienen pienet tossut odottavat syyskuista käyttäjää :) |
Dkt- ryhmää on kohta takana 7kuukautta, diagnoosin saamisista on vuosi. Vaikka tähän jaksoon mahtuu todella huonoja kausia masennuksien ja väsymysten kanssa, väittäisin nyt olevani onnellisempi kuin aikoihin. Minulla on asiat hyvin. On turvallinen, ihana mies. Ihana koti, maailman ihanin näsäviisas lapsi, toinen tulossa. Olen saanut itselleni rakennettua sellaista ympäristöä jossa on hyvä ja turvallinen olla. Tiedän, että mies ei lähde raivareideni takia, vaan tukee ja kestää yhdessä mun kanssa ylä- ja alamäet.
Diagnoosin saatuani, pelkäsin tulevaa. Pelkäsin leimaa hulluudesta, pelkäsin ihmisten reagointia tähän kaikkeen. Jotkut on sitä mieltä, että käytökseni on oma valinta ja sairaudella ei ole osuutta asiaan mutta he eivät tiedä paremmin. Minä tiedän, tiedän että opin hallitsemaan tunteitani ja raivareitani, vielä en sitä täydellisesti osaa. Olen paljon tässä 7kk:dssa oppinut ja kehittynyt.
Jotkut ihmiset ovat sitämieltä että mielialasairaudet ovat tekosyy olla pois töistä ja jäädä kotiin vaan lusmuilemaan. Olen kesästä asti ollut kotona, mutta kahden viikon päästä menen töihin, nyt olen kykeneväinen siihen. Aikaisemmin en ole ollut.
Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että olen epävakaa, olen AD/HD, mutta olen myös se sama vanha Suvi, jolla on vain muutoksen tuulet elämässä tällähetkellä. Kaikki eivät sitä muutosta kestä, mutta se ei ole minun vikani. Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni sekä olen oppinut myöntämään omat vajavaisuuteni, virheeni ja puutokseni. Kukaan täällä ei ole täydellinen, epävakailla se on vain hankalampi hyväksyä, ainakin minulla oli.
Tuomitsemattomuus itseä & muita kohtaan on ollut hankalin tähän astisista Dkt termeistä ja harjoituksista. Mutta myös yksi tärkeimmistä. Alan pikkuhiljaa oppia olemaan tuomitsematta, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Hieman syvällisempiä mietteitä tähän iltaan.
Jos teillä on jotain postaustoiveita, niin kommentoikaa toki, Muutenkin kiinnostaisi saada palautetta blogin tasosta. Hauskaa kevään alkua!
-Suvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti